..."Sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan montaa maailmaa."

Yritin aloittaa tämän postauksen jo monta kertaa, mutta vasta nyt tunnen olevani siihen valmis. Palasin Suomeen kuukausi ja yksi päivä sitten, ja aika on kulunut kuin siivillä. Niin nopeasti, että äsken kun katsoin valmistujaisista kuvia, tunsin ne jo etäisiksi. Suurin syy siihen että olen valmis kirjoittamaan tämän postauksen, on kuitenkin se, että sain vastauksen yhteen suurimmista kysymyksistä, mitä ensimmäisten Italiassa vietettyjen kuukausien aikana sain mieleeni. "... Kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?", joka on kysymys joka on mainittu Riikka Pulkkisen kirjassa Vieras. Hauskinta ja ehkä kuvaavinta siinä on se, etten ollut lukenut kyseistä kirjaa. Mutta nyt luin sen. Ja löysin vastauksen. Vastauksen, jonka olin itseasiassa jo löytänyt, mutta joka piti vain nähdä. "...Sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan montaa maailmaa", on lause osuvasti kirjan viimeisellä sivulla. Se päättää paitsi kirjan tarinan, myös minun sisäisen kamppailuni vastauksesta.

Ensimmäinen viikko, ensimmäinen huone. Syyskuu 2013.

Kaksi Italiassa ja UWC:ssä vietettyä vuotta olivat elämäni hauskimmat, mielenkiintoisimmat, vaikeimmat, haastavimmat, mutta myös ihanimmat vuodet. Epäonnistuin monessa asiassa; en ikinä oppinut italiaa niin hyvin kun olisin halunnut, en onnistunut elämäntapamuutoksessani, en pystynyt jättämään loppukokeita taakseni hyvällä fiiliksellä, vaan pelolla siitä, että joudun tekemään ne uudestaan. Mutta millään noista ei ole mitään väliä. Onnistuin monessa paljon tärkeämmässä asiassa, jotka kumoavat kyllä kaikki epäonnistumiset. Onnistuin luomaan ihmissuhteita, sellaisia ystävyyssuhteita, joiden tiedän kestävän. Onnistuin luomaan itselleni kodin monen tuhannen kilometrin päähän siitä oikeasta kodista, onnistuin ylipäätään elämään Italiassa soittamatta kertaakaan kotiin siitä, että haluaisin lähteä. Onnistuin rikkomaan mun rutiineja ja samalla kehittymään ihmisenä, onnistuin kaivamaan sen seikkailijapuolen esiin. Onnistuin selviämään kaksi vuotta akateemisista paineista ja tekemään ja palauttamaan kaikki tehtävät englanniksi. Kuvaava huomio voisi vaikka olla, että Suomessa tuskin olisin ikinä päässyt IB-lukioon. Olihan mun englanti ihan hyvä, mutta siihen se sitten jäikin. Onneksi tämäkin asia on nyt muuttunut.

UWC:n jälkeen ihmisillä on tapana aina puhua siitä, kuinka paljon he ovat muuttuneet. Se on totta, että kun lähtee 17-vuotiaana pois kotoa aivan eri maahan mukanaan pelkästään matkalaukku ja tieto siitä, että siellä uudessa paikassa pitäisi viihtyä kaksi vuotta, siinä kasvaa henkisesti paljon ja samalla muuttuukin. En usko, että UWC:n kaltaisessa paikassa voisi olla, jos ei muuttuisi, jos ei haluaisi muuttua. Mutta mitä olen nyt tämän kuukauden aikana on se, että se muutos ei oikeasti ole niin iso. Joo, ulkoiset seikat ainakin muuttuu (hehheh), ja ehkä osa arvoistakin, mutta se "core", se ydin, se pysyy silti luultavasti samana. Mä erehdyin luulemaan että olisin muuttunut niin paljon, että jopa mun tulevaisuuden suunnitelmat, ja mun unelma oikeustieteellisestä olisi jotenkin muuttunut pelkästään sen takia että mä oon "eri ihminen". Se otti vähän aikaa tajuta, että kyllä siellä on vielä se ihan sama unelma, se suunnitelma lakimieheksi tulemisesta jonka oon saanut mieleeni tyyliin 12-vuotiaana. Se, että jokin osa ihmisessä muuttuu, puoli vahvistuu tai heikkenee, ei tarkoita, ettei se henkilö syvällä sisimmässään ole sama. Mä olen edelleen se sama, sarkastinen, huonoja juttuja kertova tyttö joka rakastaa pesäpallokatsomossa istumista ja Juha Tapion lauluja. Olen kasvanut henkisesti ja fyysisesti lol, mutta sanoisin, että olen parempi, päivitetty versio siitä Tiiasta, joka Oulunsalon lentokentällä itki vajaat pari vuotta sitten. Versio 2.0 itsestäni siis.

Toinen vuosi, toinen huone. Huhtikuu 2015.

Tapasin kahden vuoden aikana ihmisiä, joita en tule ikinä unohtamaan. Ihmisiä, joiden takia pääsen ja saan matkustella maailman toiselle puolelle, ihmisiä jotka tulevat matkustamaan minun luokse. Tapasin ihmisiä jotka sai mut raivon partaalle, ihmisiä jotka saivat mut menettämään uskon itseeni joksikin aikaa. Näin paikkoja joista olen ennen vain unelmoinut, elin niin monta hetkeä, joiden aikana en voinut uskoa eläväni omaa elämääni, koska olin yksinkertaisesti vain niiiin onnellinen. Ja kun kuukausi sitten halasin ystäviäni viimeistä kertaa, tunsin paitsi surua, myös onnellisuutta. Olin onnellinen, koska kaksi vuotta olivat ohi, koska olin selvinnyt. En tiennyt, selvisinkö IB:stä vai en, mutta sillä ei ollut väliä. Selvisin paljon suuremmasta haasteesta. 

En voi ikinä kiittää tarpeeksi kaikkia niitä, jotka tämän kokemuksen tekivät mahdolliseksi. Suomen UWC-komitea, Suomen Kulttuurirahasto, perhe ja isovanhemmat, sukulaiset, ystävät, ihan kaikki te jotka edes ohimennen kyselitte, että miten mulla menee. Vilpitön kiitos kaikille teille. Nyt on kuitenkin aika jatkaa kohti uusia seikkailuja. IB tulokset tulevat julki 11 päivän päästä, ja sen jälkeen ollaan taas viisaampia. Jos käy huonosti, niin sitten käyn pienellä visiitillä Italiassa marraskuussa, ja jos käy hyvin, niin sitten mennään Italiaan vasta maaliskuussa. Nyt kuitenkin tunnen levollisuutta päättää tämä postaus. Löysin vastauksen mieltäni askarruttavaan kysymykseen, en pelkästään kirjasta, mutta myös oman elämäni avulla. Nyt tiedän, että onnellisempi olen nyt, kun kannan mukanani montaa maailmaa. 

THIS IS HOW IT FEELS LIKE, PART 2

25.05.2013

Täällä mä nyt oon. Autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on mun koko elämä pakattuna 28 kiloon, sekä mango-guava Novelle ja päärynätummasuklaalevy. Mun silmiin sattuu, koska oon itkenyt niin paljon tänään. Mä vannoin, etten itkis kun lähden, mutta toisin kävi. Lähteminen oli yllättävän raskasta. Mä luulin, että se ois ollut helpompaa. Mua saattamassa kentällä oli mun elämän tärkeimpiä ihmisiä. Äiti ja pikkuveli, sekä kolme ihanaa parasta ystävää - Henna, Henri ja Jonna. Isi ei päässyt, mutta pesäpalloon liittyvät syyt hyväksyn aina. Kun mä lopulta katsoin taakseni viimeistä kertaa kävellessäni turvatarkastukseen, mä oikeasti tajusin, etten tuu näkemään mulle tärkeimpiä ihmisiä seuraavan kerran vasta kun joulukuussa. Mä en melkein neljään kuukauteen tuu olemaan mun omassa huoneessa, silittämään mun ihania koiria, tappelemaan mun pikkuveljen kanssa tai ajelemaan mun kavereiden kanssa. Se tuntuu jännittävältä, oudolta ja surulliselta. Mutta mä tein niin ku mä lupasin. Ennen koneeseen menoa mä pyyhin viimeisetkin kyyneleet mun kasvoilta. Mä aloitin juuri mun elämäni suurimman ja huikeimman seikkailun. Huomenna mä oon jo Italian maaperällä, ja pääsen viimeinkin kokemaan kaiken sen, mikä on aiemmin ollut vaan sanoja paperilla. Pääsen tutustumaan ihmisiin, jotka tähän asti on ollut mulle pelkkiä kasvoja netissä. Pääsen näkemään maisemat, jotka ovat olleet vain kuvia näytöllä.
Mulla on erittäin haikea olo, koska kuten sanottu, yks mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mun pupun, joka on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Unohdin myös mun nahkatakin ja lakanat, mutta pääsenpähän shoppailemaan. En pysty muotoilemaan yhtäkään järkevää lausetta, koska mun päässä ei oo tällä hetkellä yhtään järkevää ajatusta. Mua ei oikeastaan itketä enää, mutta ei mua myöskään jännitä. Musta tuntuu että nyt oon valmis. En ois jaksanut odottaa Suomessa enää yhtäkään päivää, koska alitajunta kertoi kokoajan, että kohta sitä mennään. Huomenna. Sitä ennen on monta tuntia aikaa tapettavana, mutta jospa sitä sais vähän nukuttua. Ainakin täällä on hiljaista. Tosin mun kuulokkeista kuuluu tällä hetkellä näin: Baby I am leaving here. Niin. Kohta sitä mennään. Seuraavan kerran päivittelenkin sitten kohteesta. Italia, täältä tullaan, ole valmis!

24.05.2015

Täällä mä nyt oon, autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on koko elämäni pakattuna 40 kiloon, sekä mango-guava Novelle, lohiruisleipä ja karjalanpiirakoita. Mun silmiin ei tällä kertaa satu, koska en ole pystynyt itkemään kunnolla. Vitsailin viimeiset kaksi kuukautta, etten tulisi itkemään, mutta en oikeasti uskonut siihen sekuntiakaan. Lähteminen oli odotettua helpompaa, sillä mua oli saattamassa mun Duino-elämän tärkeimmät ihmiset, jotka ei meinannut päästää mua bussiin, ja jotka sinne astuessani alkoivat laulamaan täysillä heidän omaa versiotaan laulusta nimeltä "Bella ciao", jonka he sitten muunsivat "Tiia ciao". Kun katsoin bussin ikkunoista taakse Duinoon viimeistä kertaa, näin kyyneleitä mun parhaiden ystävien kasvoilla, mutta parasta oli se, että he silti hymyilivät. Katsoessani Duinon jylhäitä maisemia viimeistä kertaa, en tajunnut, että en tule enää ikinä kokemaan samoja asioita, mitä olen näiden kahden vuoden aikana kokenut. Vaikka palaan vielä Duinoon vierailulle, se ei ole enää sama asia, sen ei enää pidä olla sama asia. En vieläkään voi ymmärtää, etten ole lähdössä takaisin. En voi ymmärtää, että en välttämättä pääse halaamaan mun Duino-elämäni tärkeimpiä ihmisiä moneen vuoteen, ehkei enää koskaan. En voi uskoa, että en tule enää ikinä kiipeämään mun lempipaikalle Duinossa, kun olen turhautunut kouluun, stressaantunut koulusa tai elämästä ylipäätänsä. Mä en enää ikinä tule makoilemaan omalla sängylläni extra-patjalla puhuessani kämppikseni kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, mä en enää ikinä tule kävelemään kauppaan ostamaan jäätelöä yhden mun läheisimmistä ykkösvuotisista kanssa - silloin kun pitäisi olla opiskelemassa. 
Mulla on hyvin välinpitämätön olo - en tunne mitään. En kykene tuntemaan, mun aivot ei pysty prosessoimaan sitä tietoa, että tämä on nyt ohi. Yksi mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mulle tärkeimmät ihmiset, joiden kanssa seuraavasta tapaamisesta ei ole tietoa. En pysty kirjoittamaan mitään järkevää, koska en pysty ajattelemaankaan mitään järkevää. Mua ei itketä, ja se on ongelma. Mutta samalla tiedostan sen, että olin valmis tähän. Olin valmis jättämään tämän osa-alueen taakseni, nyt oli aika mennä. Aamulla matkustan kotiin, mutta siinä seitsemän tunnin junamatkan aikana voi mennä tunteet aika laidasta laitaan. Sitä ennen pitäisi saada nukuttua, onneksi täällä on jälleen hiljaista. Tällä hetkellä mun kuulokkeista ei kuulu mitään, koska ne menivät rikki. Suomi ja Muhos, täältä tullaan, olkaa valmiita! Tiia is back. 

VIIMEINEN PÄIVITYS ENNEN LÄHTÖÄ.

Hei kaikki! Mun pitäisi parhaillaan olla opiskelemassa historian loppukokeisiin, mutta päätin, että kirjoittelen mielummin tänne blogiin. Huomasin, etten ole taas kuukauteen kirjoittanut ja koska lähiviikkoina sitä aikaa ei tietokoneella viitsi tuhlata, niin parempi tehdä tämä päivitys nyt. Kuten viime vuonna, myös tänä vuonna mitä lähempänä loppua ollaan, sitä enemmän päivät ovat täytetty erilaisella ohjelmalla. Koska opiskellakin pitää, ja myös nukkua, on se tasapaino vielä näin kahden vuoden jälkeenkin ollut vähän kadoksissa... Nyt kuitenkin pieni katsanta, mitä täällä on viimeisen kuukauden aikana tapahtunut.

Lähi-Idän ja Aasian kansallisviikko ja Holi
Meille kakkosvuotiselle viimeiseksi kansallisviikoksi muodostui Lähi-Itä ja Aasia. Joka ilta kyseisen viikon järjestäjät järjestivät joko elokuvan tai keskustelun jostain aiheeseen liittyvästä asiasta. Itse kävin mm. katsomassa elokuvan, joka oli tositarina Indonesialaisesta pojasta, joka karvaalla tavalla koki mitä tapahtuu, kun koulutus on epätasa-arvoinen eikä se ole mahdollistettu kaikille. Lauantaina oli sitten vuorossa se perinteinen show, ja oli kyllä yksi parhaista mitä olen täällä nähnyt. Viikko kuitenkin huipentui sunnuntaina Lähi-Idän ja Aasian makujen maistelemiseen, sekä holiin. Holi on intialainen värien juhla, jota me myös tänä vuonna juhlimme. Siihen kuuluu paljon värijauheita, kylmää vettä, hyvää musiikkia ja tanssimista. Itse vielä kaksi viikkoa myöhemmin pesin sitä keltaista väriä pois hiuksistani...

Pääsiäisloma
Meille annettiin koulusta perjantai ja maanantai vapaaksi, ja muiden suunnistaessa lomille eri puolille Eurooppaa, itse päätin jäädä Duinoon opiskelemaan ja nauttimaan kavereideni seurasta. Hyvä että jäin, sillä meitä siunattiin todella ihanilla säillä, ja auringossa opiskellessa tulikin vietettyä harva se hetki.

Gender and Sexuality Week
Gender and Sexuality ryhmä on ollut sellainen, johon olen tänä vuonna osallistunut. Tänä vuonna se huipentui sitten kokonaisella viikolla, jossa näytimme elokuvia aiheeseen liittyen, olimme yhden päivän kokonaan hiljaa (oli muuten aika tuskallista), vietimme "transgender" Mickey'siä jossa itse pukeuduin mieheksi, ja muuta sellaista. Se oli tärkeä mutta myös huikea viikko!

Illy kahvitehdas
Triestessä sijaitsee maailmanlaajuisesti tunnettu Illy-tehdas, jonne ryhmä oppilaita pääsee vuosittain tutustumaan. Tänä vuonna sain itse kunnian olla mukana, ja vierailulta tarttui mukaan paljon mielenkiintoista tietoa, sekä kaksi pakettia Illy-kahvia.

Prom
Kuten viime vuonna, myös tänä vuonna Prom otti paikkansa vuoden lopulla. Tänä vuonna menin sinne yksin, mutta yksin ei kyllä hetkeäkään tarvinnut olla. Meillä oli ihan hurjan hauskaa kaveriporukalla tanssiessa, ja korkokengät lensikin nurkkaan melko äkkiä.. Fiiniä fiiniä.

International Affairs -puhujat
Suurin osa meidän International Affairs-puhujista oli aikataulutettu tänne vuoden loppuun, ja joukkoon mahtui ihan huikeita puhujia, kuten myös hieman ei niin huikeita. Yksi mieleenpainuvimmista puhujista oli tämän koulun entinen oppilas, joka on nykyään Booking.com:in toimitusjohtaja. Hänen puheensa oli hyvin inspiroiva, ja vaikka meille kakkosvuotisille kyseisessä tapahtumassa olo ei ollut pakollista, olen hyvin kiitollinen siitä, että itse menin sinne.

Sellaista siis. Nyt mulla on jäljellä enää kaksi päivää koulua, tänään ja huomenna. Tänään sanotaan hyvästit sekä matematiikan että historian tunneille, huomenna sitten lopuille. Huomenna meillä on myös "Leavers dinner" eli me kaikki kakkosvuotiset sekä opettajat menemme ulos syömään ykkösvuotisten jäädessä tekemään tuhojaan meidän huoneisiin. Huomenna on siis luultavasti jo kyyneleitä luvassa, erityisesti kun me kakkosvuotiset sitten illallisen jälkeen jatkamme omiin rientoihimme. Sen jälkeen alkaakin sitten yhdeksän päivän intensiivinen opiskeluputki ennen kokeiden alkua. Itse aloitan urakkani sekä englannilla että taloustiedolla samoina päivinä, ja siitä sitten jatkuu. Mulla on ollu viime päivinä ihan mieletön stressi kokeista, ja pää on ollut kipeä lähes joka päivä ja sydänkin hakkaa aika lujaa, pitäisi vissiin oppia vähän päästämään omista vaatimuksista irti.
Kuitenkin, tämä oli nyt viimeinen postaus ennen kun istun Helsinki-Vantaalla valmistujaisten jälkeen. Nyt alan valmistautumaan sille viimeiselle historian tunnille, heippa!

THE FUTURE DEPENDS ON WHAT YOU DO TODAY.

Moi kaikki! En ole pitkään aikaan kirjoitellut kuulumisia, ja koska suomen kielen suullinen koe häämöttää jo viikon päässä, ajattelin että tämä blogin kirjoitus olisi ihan sallittava laiskottelutapa. Projektiviikolta palattuamme me kakkosvuotiset olemme saaneet tottua hieman rauhallisempaan tahtiin, kuin mitä se on ollut oikeastaan viime keväästä asti. Kaikki ylimääräiset koulutyöt aka murheenkryynit aka Internal Assessments ovat nyt palautettu omalta osalta, eli nyt päivät pitäisi täyttää ihan sillä THE opiskelemisella siihen viimeiseen rutistukseen.


Tällä viikolla mulla oli tosi helppo viikko, koska meillä oli tällä viikolla englannin suulliset kokeet, kaikki englannin tunnit oli peruttu, ja meidän historian opettaja oli poissa koko viikon, joten tunteja mulle kertyi 1-2 joka päivä. Todella helppo viikko siis takana, vaikka yritinkin jo tosissaan aloittaa lukemisen toukokuuta varten. Mua on kuitenkin vaivannut pieni väsymys koko viikon, ja auringonpaiste on välillä liiankin houkutteleva... Kevät on siis saapunut tänne Duinoon, ja oikeastaan sen jälkeen kun palasimme projektiviikolta, joka päivä on voinut vetää kesäkengät jalkaan.

Kevään lähestyessä kesää joka päivä enemmän ja enemmän, olemme myös me kakkosvuotiset tajunneet että enää on jäljellä muutama hassu päivä tätä seikkailua. Vaikka samalla odotamme kärsimättöminä valmistujaisia ja sitä vapauden tunnetta kun loppukokeet ovat lopulta ohi, haikeuden tunne iskee vähän väliä. Muutama reunion on jo alustavasti sovittu, mutta on se silti hankalaa kuvitella elämää ilman niitä ihmisiä, joita täällä näkee joka päivä. Sen takia pitääkin yrittää nauttia joka hetkestä, ja se tuo välillä ongelmia, kun mieli käskee opiskella kokoajan. Tasapainon löytäminen opiskelun, nukkumisen ja kavereiden kanssa hengailun välillä onkin siis ehkä vaikeampaa kuin aikaisemmin, koska periaatteessa jokaikinen liikenevä minuutti pitäisi käyttää koulukirjojen parissa, mutta nukkuakin pitäisi, mutta sitten toisaalta nyt pitäisi ottaa kaikki irti näistä ihmisistä, sillä seuraavasta tapaamisesta suurimman osan kanssa ei ole tietoa.

Tein tämän viikon tiistaina yhteishaun, jossa hain kolmeen eri yliopistoon Suomessa. Mieli on kuitenkin todella sekaisin, enkä enää ole todellakaan varma siitä, että Suomessa haluan seuraavat vuoteni viettää. Joku pieni osa sydämestä vetää ulkomaille uusiin seikkailuihin, mutta toisaalta järki ja osa sydämestäkin sanoo, että nyt on aika palata kotiin. Sen takia tuleva kesäloman tulenkin viettämään "itseäni etsimällä", että tietäisi mitä tältä elämältä taas haluaa. Kesäloma pelottaa, sillä ainakin koko kesäkuun ajan tulen elämään tiedottomana omasta tulevaisuudesta. Suurin osa ystävistäkin on muuttanut paikkakunnalta pois, eli sitä aikaa siihen itsetutkiskeluun tulee todellakin olemaan. ;)

Tällaista tällä kertaa, aurinkoista kevään odotusta kaikille lukijoille! <3

KOHTAAMISIA: Raitiovaunussa.

Prahalaisille normaalina sunnuntai-iltana suuntasin paikalliseen jääkiekkopeliin yhdessä kuuden ystäväni kanssa. Edustimme Suomea, Bangladesiä, Irania, Kosovoa, Itä-Timoria (?), Albaniaa ja Japania. Prahalaisten sekä meidän turistien iloksi Praha voitti pelin, joten suunnatessamme takaisin asunnollemme kadut olivat täynnä riehakkaita ihmisiä. Yhdessä ison jääkiekkofanilauman kanssa hyppäsimme raitiovaunuun, jossa äänekäs ja monikulttuurinen ryhmämme herätti huomiota, ja saimmekin paljon katseita osaksemme. 

Päästyämme sisälle raitiovaunuun istuuduimme alas, ja pian viereemme saapuikin eräs tsekkiläinen perhe. Perheeseen kuului vanhemmat sekä kolme poikaa. Toinen pojista istui Bangladesin edustajamme viereen, ja toiset pojat heidän taakse. Heidän isänsä jäi seisomaan heidän viereensä, ja pian lapsirakas Bangladesiläisemme aloittikin keskustelun. Keskustelussa kävi ilmi, että yksi pojista ymmärsi englantia, ja osasi puhuakin muutaman sanan. Siitähän se riemu sitten repesi, ja pojat alkoivat keskustelemaan jalkapallosta, Real Madridista, Cristiano Ronaldosta, ja siitä onko Ronaldo parempi kuin Messi. Jossain vaiheessa Bangladesiläisemme opetti pojille "hämähäkkitervehdyksen", ja poikien poistuessa raitiovaunusta heillä oli kasvoillaan leveät hymyt.

Miksi halusin jakaa tämän tarinan täällä? Siksi, koska kaikki kohtaamiset kertovat UWC-liikkeestä niin paljon. Ilman UWC:tä ja niitä ihmisiä, jotka uskoivat minuun niin paljon, että antoivat minulle tämän mahdollisuuden en olisi ikinä päässyt todistamaan kyseistä kohtaamista. En olisi ikinä päässyt näkemään sitä paloa sen pienen pojan silmissä, kun hän pääsi näyttämään Cristiano Ronaldon kuvia puhelimestaan, tai sitä pilkettä kun hän opetti meille, miten paikalliset sanovat "hei". Tämä kohtaaminen todistaa ainakin kaksi asiaa. Yksi niistä on se, että keskusteluun ei tarvita välttämättä yhteistä kieltä. Kun kaksi ihmistä jakaa saman intohimon, tässä tapauksessa rakkauden jalkaplloon, ei siihen tarvita sanoja. Tämä kohtaaminen todistaa myös sen, että ei kukaan meistä synny vihaamaan erilaisuutta. Meidän joukostamme yksikään ei näyttänyt tsekkiläiseltä, mutta silti kyseiset pikkupojat istuivat rohkeasti viereemme, sekä näyttivät meille kuvia puhelimesta. 

Kyseiset pojat eivät luultavasti muistaneet meidän ryhmäämme enää edes tunnin kuluttua kohtaamisestamme, mutta he jäivät kyllä meidän mieleemme. Ja ehkä jonain tavallisena sunnuntai-iltana, ehkä Prahassa, tai sitten jossain päin maailmaa, nämä pojat opettavat hämähäkkitervehdyksen joillekin muille paikallisille pikkupojille, joiden kanssa he eivät välttämättä jaa yhteistä kieltä.

[x] se tunne kun suomen kieli tuottaa ihan liikaa ongelmia.

PROJEKTIVIIKKO PRAHASSA

Hei kaikki! Tätä postausta kirjoittelen jo Budapestistä, minne saavuimme keskiviikkoiltana yhdessä kolmen kaverini kanssa. Viime viikon perjantaina aloitimme pitkän matka Duinosta Prahaan, jonne vaadittiin vain nejä eri bussia. :-) Matka sujui hyvin, ja lauantaina saavuimme Prahaan väsyneinä mutta onnellisina. Meidän projektiviikon teema oli "Discovering the heritage of Prague", mikä noin vapaasti suomennettuna ja koettuna tarkoitti nähtävyyksien kiertelemistä sekä paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin tutustumista. Tuosta ihmisiin tutustumisesta ajattelin aloittaa oman postaussarjan "kohtaamisia", koska sen verta monta mielenkiintoista tarinaa olisi jaettavana.

Mitä me sitten näimme Prahassa? Paljon. Näimme tärkeimmät nähtävyydet, kävimme Prahan eläinpuistossa, joka on rankattu yhdeksi Euroopan parhaimmista, missä yksi unelmani toteutui, kun pääsin näkemään kolme jääkarhua. Kävin myös katsomassa paikallista jääkiekkoa, Sparta Praha vastaan HC Ocelari Trinec, ja se oli kyllä yksi mieleepainuvimmista kokemuksista. Näimme Prahan "Eiffelin-tornin", linnan, Madam Tusseaudsin, ja tapasimme myös UWC-alumneja, mutta tästä myös lisää Kohtaamisia-postaussarjassa.

Mitä projektiviikosta jäi käteen? Paljon uusia kavereita sekä jälleen kerran parempi ymmärrys maailmasta. Meidän projektiviikko koostui lähinnä ykkösvuotisista, joiden kanssa en ollut kerennyt hirveästi puhumaan ennen projektiviikkoa, ja olen kyllä todella iloinen että pääsin heihin tutustumaan. Mielettömiä persoonia, ja hyvä ryhmähenki, vaikka se 13 henkilöllä hieman haastavaa olikin. Olin toinen projektiviikon järjestäjistä, joten nuo viisi päivää olivat kyllä täynnä vastuunkantoa, mutta kyllä se palkitsikin, kun kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä projektiviikon antiin.

Tällä hetkellä olemme siis tosiaan Budapestissä, joka minulle olikin jo tuttu kaupunki. Oli kuitenkin kiva päästä takaisin, vaikka rehellisesti sanottuna aikamme täällä olemme käyttäneet pääosin rentoutumiseen. Olemme tehneet sitä mitä on tehnyt mieli tehdä, nukkuneet pois univelkoja, tehneet hitaita kävelylenkkejä kaupungilla... Nyt on siis akut ladattuna viimeiseen koitokseen, jotta IB-tuloksia voisi sitten odotella tyytyväisenä heinäkuussa. Yhteishakukin alkaa muutaman hassun päivän päästä, ja oma pää on ainakin vielä sen verran pyörällä, että en oikein vieläkään osaa sanoa, että mitkä koulut sieltä listalta tulee parin viikon päästä löytymään.

Uskallan luvata, että blogissa tullaan näkemään heräämistä seuraavien parin kuukauden aikana, sillä tämä toimii hyvänä preppauksena suomen kielen loppukokeisiin. Suomen kielen prelit sujui ihan hyvin, vaikka ensimmäinen puoli tuntinen menikin aivojen käynnistämiseen oikealle kielelle. Muuten preleistä ei kannata edes puhua, sillä olin tosiaan sairaana sen koko edellisen viikon, ja se keskittyminen menikin parantumiseen. Noh, ne ovat tosiaan nyt takana, ja keskittyminen siihen oikeaan koitokseen on alkanut. Sitä ennen pitää kuitenkin nauttia viimeisestä illasta Budapestistä, sekä 18-vuotiaana. Huomenna on siis tosiaan se päivä vuodesta kun kakun päällä syttyy yksi kynttilä lisää, mutta myös se päivä kun hypätään jälleen bussin kyytiin ja matka kohti Italiaa alkaa viimeistä kertaa. Kivaa viikonloppua kaikille! Ja kaikki postauksen kuvat ovat siis otettu Prahassa, laittelen Budapestin kuvia myöhemmin. :)

MITÄ JOS OLISIN VALINNUT TOISIN?

Jos olisin valinnut toisin, olisin tänään pomppinut kuorma-auton lavalla, heitellyt karkkia koululaisille joiden joukossa myös pikkuveljeni olisi ollut. Jos olisin valinnut toisin, olisin tänä aamulla pukenut ylleni hassun eläinasun, joka päälläni olisin juhlistanut siihen astisen koulu-urani päättymistä yhdessä kavereideni kanssa. Olisin juhlistanut sitä suurta päivää jota kaikki odottava yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka olen tuntenut ala-asteelta saakka. Jos olisin valinnut toisin, en tällä hetkellä istuisi koulun Medical Centerissä aamusta iltaan, koska kärsin taas (luultavasti) nielutulehduksesta.

Onneksi en valinnut toisin.

Vaikka kavereiden postaamat penkkarikuvat sekä serkkutytön huomenna olevat Wanhojen tanssit aluksi saivat oloni hieman haikeaksi, enää ne eivät riipaise sydäntä. Ikinä en ole mistään ollut niin varma, ja samalla epävarma, kuin siitä, että tänne halusin lähteä. Tämä on ollut elämäni suurin seikkailu, jota en tule unohtamaan ikinä. Kaikki ne hetket, jotka menetin tänne lähtemällä, oli kyse sitten niistä kauan unelmoimistani Wanhojen tansseista tai penkkareista, ovat ne korvattu jollakin upealla ja ainutlaatuiselta.

Vaikka en päässyt tänään juhlimaan penkkareita ja pääasiallisena ravintona toimii erinäisiä lääkkeitä, sain kuitenkin nauttia aurinkoisesta kevätpäivästä. Huolimatta jatkuvista nielutulehduksista, ymmärrän silti että nämä terveysongelmat eivät ole vielä mitään. Mua voi monestikin väittää pessimistiksi ja realistiksi, mutta itse asiassa olen optimisti aika usein. Uskon siihen, että aina kannattaa yrittää, aina kannattaa kääntää viimeinenkin kivi. Ikinä ei saa luovuttaa.

Kaikessa on puolensa. Jos olisin valinnut toisin, en olisi sama ihminen, joka olen tänään. Olisin ollut onnellinen myös Suomessa (ainakin tässä vaiheessa penkkari-iltaa). Mutta jos olisin valinnut toisin, en olisi matkalla sinne, minne nyt olen matkalla. Jos olisin valinnut toisin, en istuisi italialaisessa Medical Centerissä hong kongilaisen ystäväni kanssa. Jos olisin valinnut toisin, olisin saanut kaiken sen materian minkä halusin saada, mutta en olisi ikinä saanut näitä hetkiä, joita mikään materia, yksikään mekko tai asu, ei voi korvata.

PROJEKTI ELÄMÄNTAPAMUUTOS: MITEN MENEE TÄNÄÄN?

Maanantaina tuli kaksi viikkoa siitä, kun laitettiin yhdessä kämppikseni kanssa elämäntavat muutokseen. Noh, miten on mennyt? HYVIN. Ihan uskomattoman hyvin. Ensimmäiset kolme päivää olivat vaikeimmat, mutta sen jälkeen on ollut helppoa. Siis ihan uskomattoman paljon helpompaa, kuin mitä olin kuvitellut. Mitä oon sitten tehnyt toisin?

Ollut tarkempi, vastuuntuntoisempi ja harkitsevaisempi. Ollaan kokattu joka ilta illallinen asuntolassa ruokalaan menon sijasta, mikä antaa mahdollisuuden nähdä mitä laittaa suuhun, sekä vaikuttaa siihen mitä syö. Myös liikunnalle olen antanut enemmän aikaa, ja harva se päivä mut voikin bongata lenkiltä sekä mun huoneen lattialta tekemässä lihaskuntoharjotteita.

Henkinen puoli on ollut muutamaa huonompaa päivää lukuunottamatta hyvin mukana kokoajan. Mä tiedän että pystyn tähän, kukaan ei voi pysäyttää mua. Olen ollut myös armollisempi itselleni, kaikkea ei tarvitse eikä saa kieltää, ja yli-ihminen ei tarvitse olla. Uskon, että näillä eväillä selvitään myös tulevat koitokset. Motivointina käytän omaa terveyttä, mutta myös lakkiaisia (no se mekko..) sekä ihan vain sitä, kuinka hyvä olo on joka päivä. Nälkä ei ole koska syödä saa ja pitää, kunhan sitä ei tee liikaa ja syö niitä oikeita asioita. Ainoa huono puoli on ehkä ollut nyt se, että mun vanha polvivamma on viime aikoina taas ilmoittanut olemassa olostaan kyykkyjen takia, että saa nähdä jääkö ne nyt ainakin vähän aikaa tauolle.. Mutta ensin yritetään jatkaa mun kyykkyhaaste loppuun vanhan kunnon jääpalalääkkeen avulla. :D

Tänään on ensimmäinen "cheat day", koska mulla on mun tutor-ryhmän kanssa illallinen. Ihan kiva päästä välillä syömään muutakin kuin jauhelihaa, munia tai kanaa, mutta huomenna pitää toisaalta olla tarkkana ettei jää päälle! Mutta nyt on kyllä semmonen flow päällä että hankala tätä menoa olisi pysäyttää. ;-)

Mutta eipä mulla muuta, tämmöinen nopea päivitys. Kaksi viikkoa normikoulua ennen prelejä, sit kaks viikkoo prelejä ja sen jälkeen projektiviikolle, tosin mun projektiviikon kohde on vielä epäselvä... Mutta tuun päivittelemään vielä kerran ennen kun ne prelit alkaa, mutta niiden aikana tuun kyllä keskittymään pelkästään pänttäämiseen. Tälle viikonlopulle on tiedossa kaikkea "kivaa", kuten matikkaprojektin viimeinen luonnos jajajaja historiasta sama homma. :D Mutta pitäkää hauska viikonloppu kaikki!

PROJEKTI: ELÄMÄNTAPAMUUTOS

Niin kuin jo marraskuun puolella kirjoittelin, olen päättänyt aloittaa elämäntapamuutoksen, jossa keskityn enemmän oikeiden asioiden syöntiin, riittävään määrään liikuntaa sekä unta. No, miten on mennyt tähän asti? Ei kovin hyvin. Mulla oli hieman masentava joulukuu ainakin täällä Italian puolella, sillä innostus oikeastaan kaikkeen oli poissa, ja unohdin syödä. En olisi ikinä uskonut, että minä unohtaisin syödä, mutta näköjään kaikki on mahdollista. :D No anyways, sen jälkeen tulikin joulu ja jouluherkut, ja en kyllä hirveänä rajoittanut mitään, mutta toisaalta jouluruoka ei edes mitään mun lempiruokaa ole, joten se nyt meni ihan suhteellisen hyvin. LIikunnan määrä kuitenkin oli moninkertainen, vaikka en sitä edes kotona ollessa hirveästi miettinyt. :)

Kuten jo siinä aiemmassa postauksessa kirjoitin, jatkuvat sairastelut pakottivat tekemään tämän päätöksen, ja nyt voin allekirjoittaa tuon päätöksen vielä vahvemmin. Suomessa ollessani kävin 3 kertaa verikokeissa, yhden kerran nielunäytteessä ja kahdella eri lääkärillä. Mitään ei löydetty mikä selittäisi kaiken sairastelun syksyn aikana. Turhauttavaa? No todellakin. Ennen Italiaan lähtemistä en ikinä ollut sairas, joten onhan tämä hiukan outoa. Oman haasteensa asettaa myös huone, jossa täällä majailen, koska täällä on hyvin näkyvät homevauriot. Ei hyvä, mutta sille nyt ei voi mitään, yritetty on. Jotain toimia siis tarvitaan, jotta pysyisin edes tämän kevään terveenä ja olisin mahdollisimman hyvässä kunnossa kun elämäni tärkeimmät kokeet koittavat toukokuussa. Mikä siis ratkaisuksi?

En tiedä. Aion jättää nyt viljat ja sokerin pois, niin tarkasti kuin mahdollista, jotta näen, onko sillä vaikutusta. Jos kerta mitään ei löydy verikokeista, on pakko lähteä ruohonjuuritasolta liikkeelle. Mahdollisimman puhdas ruokavalio, riittävästi liikuntaa ja no se uni. Nukuin tosi huonosti kotona monestakin eri syystä, mutta täällä nukahtamisen kanssa ei onneksi ole vaikeuksa, koska olen aina niin poikki päivän jälkeen. :D

Joka tapauksessa, nyt katsotaan miten käy... Aika epätoivoiseksi tämä menee jos näillä "uudistuksilla" ei ole mitään vaikutusta, mutta pitää kai toivoa parasta... Silmissä kiintää myös jo kesä ja vähemmät vaatteet, jotta sitä motivaatiota varsinkin lihaskunnon määrän nostattamisessa olisi enemmän. ;) Mutta tämä oli nyt vain nopea päivitys, palataan asiaan myöhemmin kun osaan kertoa, onko olossa tapahtunut parannuksia! Wish me luck :)

If I never get a chance to say I miss you, I still do

Helsinki-Vantaalla taas. Kolme ja puoli viikkoa kotona vierähti taas ihan huimaa vauhtia, ei voi muuta sanoa kuin huhhuh. Kolme ja puoli viikkoa täynnä tunteita laidasta laitaan; onnellisuutta, ylpeyttä, vihaa, surua ja pelkoa. Noiden päivien aikoina koetuissa tunteissa teki välillä mieli repiä hiukset irti turhautumisesta, repiä sydän irti rinnasta tai vaan juosta ja juosta, niin kauan kuin jaksaa. Ailahtelevaisuudesta huolimatta voin silti sanoa, että oli rentouttavat viikot, ja nyt on hyvä lähtä ihan uudestaan kerätyillä voimilla haastamaan IB:n neljättä ja viimeistä lukukautta.

Tuossa Oulu-Helsinki lennolla istuessani mielessä pyöri kaikenlaista. On totta, että hyväteleminen tulee helpommaksi. (Äiti tämä ei koske sinua...) On totta, että käsitys "kodista" on muuttunut. On totta, että vaikka hyvästeleminen olisi helpompaa, lähteminen ei ole. On totta, että tämä on viimeinen kerta, kun lennän Duinoon, oppilaana. On totta, että nämä puolitoista vuotta ovat kuluneet nopeasti, todella nopeasti. Mä en tiedä mitä mun pitäisi ajatella siitä, että luultavasti tämä on viimeinen kerta kun istun, jälleen kerran, koko elämä pakattuna muutamaan hassuun kiloon ja matkalaukkuun, ja vietän koko yön Helsinki-Vantaalla naputtaen TÄTÄ BLOGIA. Tavallaan oon helpottunut.

Älkää ymmärtäkö väärin.

Oon helpottunut siitä, että tämä on viimeinen lukukausi. Mutta mulla on sille syynsä. Ei UWC:n ole tarkoitus jatkua ikuisesti. Kaksi vuotta on juuri tismalleen sopiva aika, kunhan sen vain osaa käyttää oikein. Olo on myös haikea "vastahan mä lähdn ekaa kertaa..." ja ehkä hiukan outo, koska tulevaisuudesta ei ole vielä mitään tietoa. Tein toissapäivänä mun ensimmäisen kohteen yhteishaun, ja nyt sitten vaan jännätään, että miten loppukokeet menee. Mutta kaikki aikanansa, ensin on yksi kokonainen lukukausi selvittämättä. ;)

Kevät tulee olemaan kiireinen ja stressaava. Stressaava ei pelkästään akateemisten paineiden vuoksi, vaan myös sen takia, että se koko elämä ei jäisi akateemiseksi... Pitäisi yrittää ottaa kaikki irti UWC-elämästä, Italiasta, Duinosta, kavereista, gelatosta, pizzasta ja näitähän riittää... Mutta uskon, että pystyn luomaan tasapainoisen elämän vielä nyt viimeisellekin lukukaudelle.

Nyt on siis Winter Wonderland tältä vuodelta koettu, ja aika suunnata lämpimimpiin maisemiin, toivottavasti ainakin. Ei kai siinä sitten, palataan Italiasta. Ihanaa kevättä kaikille! <3