25.05.2013
Täällä mä nyt oon. Autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on mun koko elämä pakattuna 28 kiloon, sekä mango-guava Novelle ja päärynätummasuklaalevy. Mun silmiin sattuu, koska oon itkenyt niin paljon tänään. Mä vannoin, etten itkis kun lähden, mutta toisin kävi. Lähteminen oli yllättävän raskasta. Mä luulin, että se ois ollut helpompaa. Mua saattamassa kentällä oli mun elämän tärkeimpiä ihmisiä. Äiti ja pikkuveli, sekä kolme ihanaa parasta ystävää - Henna, Henri ja Jonna. Isi ei päässyt, mutta pesäpalloon liittyvät syyt hyväksyn aina. Kun mä lopulta katsoin taakseni viimeistä kertaa kävellessäni turvatarkastukseen, mä oikeasti tajusin, etten tuu näkemään mulle tärkeimpiä ihmisiä seuraavan kerran vasta kun joulukuussa. Mä en melkein neljään kuukauteen tuu olemaan mun omassa huoneessa, silittämään mun ihania koiria, tappelemaan mun pikkuveljen kanssa tai ajelemaan mun kavereiden kanssa. Se tuntuu jännittävältä, oudolta ja surulliselta. Mutta mä tein niin ku mä lupasin. Ennen koneeseen menoa mä pyyhin viimeisetkin kyyneleet mun kasvoilta. Mä aloitin juuri mun elämäni suurimman ja huikeimman seikkailun. Huomenna mä oon jo Italian maaperällä, ja pääsen viimeinkin kokemaan kaiken sen, mikä on aiemmin ollut vaan sanoja paperilla. Pääsen tutustumaan ihmisiin, jotka tähän asti on ollut mulle pelkkiä kasvoja netissä. Pääsen näkemään maisemat, jotka ovat olleet vain kuvia näytöllä.
Mulla on erittäin haikea olo, koska kuten sanottu, yks mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mun pupun, joka on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Unohdin myös mun nahkatakin ja lakanat, mutta pääsenpähän shoppailemaan. En pysty muotoilemaan yhtäkään järkevää lausetta, koska mun päässä ei oo tällä hetkellä yhtään järkevää ajatusta. Mua ei oikeastaan itketä enää, mutta ei mua myöskään jännitä. Musta tuntuu että nyt oon valmis. En ois jaksanut odottaa Suomessa enää yhtäkään päivää, koska alitajunta kertoi kokoajan, että kohta sitä mennään. Huomenna. Sitä ennen on monta tuntia aikaa tapettavana, mutta jospa sitä sais vähän nukuttua. Ainakin täällä on hiljaista. Tosin mun kuulokkeista kuuluu tällä hetkellä näin: Baby I am leaving here. Niin. Kohta sitä mennään. Seuraavan kerran päivittelenkin sitten kohteesta. Italia, täältä tullaan, ole valmis!
24.05.2015
Täällä mä nyt oon, autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on koko elämäni pakattuna 40 kiloon, sekä mango-guava Novelle, lohiruisleipä ja karjalanpiirakoita. Mun silmiin ei tällä kertaa satu, koska en ole pystynyt itkemään kunnolla. Vitsailin viimeiset kaksi kuukautta, etten tulisi itkemään, mutta en oikeasti uskonut siihen sekuntiakaan. Lähteminen oli odotettua helpompaa, sillä mua oli saattamassa mun Duino-elämän tärkeimmät ihmiset, jotka ei meinannut päästää mua bussiin, ja jotka sinne astuessani alkoivat laulamaan täysillä heidän omaa versiotaan laulusta nimeltä "Bella ciao", jonka he sitten muunsivat "Tiia ciao". Kun katsoin bussin ikkunoista taakse Duinoon viimeistä kertaa, näin kyyneleitä mun parhaiden ystävien kasvoilla, mutta parasta oli se, että he silti hymyilivät. Katsoessani Duinon jylhäitä maisemia viimeistä kertaa, en tajunnut, että en tule enää ikinä kokemaan samoja asioita, mitä olen näiden kahden vuoden aikana kokenut. Vaikka palaan vielä Duinoon vierailulle, se ei ole enää sama asia, sen ei enää pidä olla sama asia. En vieläkään voi ymmärtää, etten ole lähdössä takaisin. En voi ymmärtää, että en välttämättä pääse halaamaan mun Duino-elämäni tärkeimpiä ihmisiä moneen vuoteen, ehkei enää koskaan. En voi uskoa, että en tule enää ikinä kiipeämään mun lempipaikalle Duinossa, kun olen turhautunut kouluun, stressaantunut koulusa tai elämästä ylipäätänsä. Mä en enää ikinä tule makoilemaan omalla sängylläni extra-patjalla puhuessani kämppikseni kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, mä en enää ikinä tule kävelemään kauppaan ostamaan jäätelöä yhden mun läheisimmistä ykkösvuotisista kanssa - silloin kun pitäisi olla opiskelemassa.
Mulla on hyvin välinpitämätön olo - en tunne mitään. En kykene tuntemaan, mun aivot ei pysty prosessoimaan sitä tietoa, että tämä on nyt ohi. Yksi mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mulle tärkeimmät ihmiset, joiden kanssa seuraavasta tapaamisesta ei ole tietoa. En pysty kirjoittamaan mitään järkevää, koska en pysty ajattelemaankaan mitään järkevää. Mua ei itketä, ja se on ongelma. Mutta samalla tiedostan sen, että olin valmis tähän. Olin valmis jättämään tämän osa-alueen taakseni, nyt oli aika mennä. Aamulla matkustan kotiin, mutta siinä seitsemän tunnin junamatkan aikana voi mennä tunteet aika laidasta laitaan. Sitä ennen pitäisi saada nukuttua, onneksi täällä on jälleen hiljaista. Tällä hetkellä mun kuulokkeista ei kuulu mitään, koska ne menivät rikki. Suomi ja Muhos, täältä tullaan, olkaa valmiita! Tiia is back.
