Kolme kuukautta sitten saavuin Suomeen epävarmana omasta tulevaisuudestani. En ollut varma mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, en edes tiennyt, että missä maassa haluaisin Italian jälkeen opiskella. Luulin jo, että olin lopullisesti karsinut Suomen pois niistä vaihtoehdoista. Mutta jos jotain tiedän enemmän nyt kolme kuukautta ja kaksi päivää myöhemmin, niin sen, että Suomessa haluan ehdottomasti jatko-opiskeluni tehdä. Pelkästään sen tajuaminen auttoi hieman tämän mitähaluantehdäisona -stressin kanssa. Välivuosihan mulle tulee aivan pakostakin, koska pääsykokeet ovat niin aikaisin. Mutta ei välivuosi ole huono vaihtoehto, kunhan sen osaa ottaa ja elää oikein.
Tämä kesä oli kyllä jotain ihan hullua. Paras kaikista, omalla tavallansa. Tämä kesä oli täynnä spontaaneja ja hulluja päähänpistoja, seikkailuja. Onnenhetkiä, ahdistumista, huonoja päiviä, hyviä ilmoja. Mielenkiintoisia keskusteluja, uusia ystäviä. Duino-ystävän Suomessa käynti oli yksi kohokohta. Työntekoa, opiskelua, paljon pesäpallopelejä. Liian vähän liikuntaa, liikaa herkkuja, liikaa shoppailua. Tuhlaamista, säästämistä, draamaa ja tylsiä päiviä. Mutta mitään en kadu. En mitään. JA TOTTA KAI MYÖS ARMI KUUSELAN VIERAILU MUHOKSELLA. (Kauneimmat naiset tulee aina Muhokselta ;) Ja olin myös maikkarin ilta-uutisissa. Nyt on ne 5 sekuntia julkisuutta koettua. Hehheh.
Nyt on sitten edessä omalla tavallaan mun elämän suurin koitos. IB:n viimeinen vuosi ei ainakaan helppona ole tunnettu. Töitä on tehtävä paljon, ja kokoajan. Mutta tunnen olevani niin valmis, kuin vain mahdollista on. Varmasti tulee olemaan rankkoja päiviä, öitä ja viikkoja. Kuukausiakin. Mutta kyllä mulla on kova luotto siihen, että selviän. Jos muutkin on IB:n selvittänyt, kyllä minäkin. Niin kauan, kun teen parhaani, en voi pyytää itseltäni mitään muuta.
Outoa tulee varmasti myös olemaan se, että kakkoset ovat poissa. Okei kamalaa sanoa tämä ääneen, mutta itse ainakin henkilökohtaisesti sopeuduin tuohon ajatukseen kesäloman aikana todella hyvin, ja oon todella innoissani uusista ykkösistä! Vaikka vähän pelottava ajatus onkin se, että nyt mä oon se kaikkitietävä kakkonen.. Hui.
Joten nyt on, jälleen kerran, aika jättää Suomi-elämä (ja pesiksen ratkaisupelit.. t.katkeraminä) hetkeksi, ja palata siihen toiseen elämään. Kolme ja puoli kuukautta ei ole pitkä aika, ja sitten saa taas tulla nauttimaan tästä elämästä hetkeksi. Ja oikeastaan, koko vuosi on mennyt niin älyttömän nopeaa, että huhhuh. Ja kakkosvuosi menee kuulemma vielä nopeammin... Jännityksellä odottaen, mistä löydän itseni ensi vuonna ;)
Ja loppuun vielä kiitokset kaikille ihanille ystäville, sukulaisille ja perheenjäsenille, jotka teki tästä kesästä ikimuistoisen. Erityiskiitos Tiinalle, joka jaksoi ja jaksaa joka päivä kuunnella mun tuskastumista elämään. Ootte tärkeitä. <3
