THEY SAY HOME IS A PLACE WHERE YOU'RE NEEDED, THEN I AM HOME NOW, BUT I AM LEAVING..

.. Mutta onneksi vain kolmeksi kuukaudeksi.
Tällä hetkellä istun Helsingin lentokentällä. Mun silmät on punaiset ja naama turvoksissa valvotuista tunneista, mutta enemmän itketyistä kyyneleistä. Sunnuntaina jätin Duinon sekä puolet ihmisistäni taakseni kolmeksi kuukaudeksi. Ja no, ne loput puolet, osan niistä ehkä pysyvästikin.
Sunnuntai oli mulle rankin päivä koko vuoden aikana. Ja se on aika paljon sanottu, varsinkin jos ottaa huomioon sen, kuinka vaikeita ensimmäiset viikot olivat. Sunnuntaita edelsi kaksi unetonta yötä (yhteensä 3 tuntia niiden kahden yön aikana), mutta sitä ennen en oikein osannut itkeä. IB-show oli perjantaina, ja sitä valmistellessa ja stressatessa meni koko viikko, joten sen jälkeen olin liian väsynyt tuntemaan mitään. Perjantaina sen show'n jälkeen mentiin kaikki satamaan yöksi, mutta valuin yön pikkutunneilla ihan sänkyyn asti nukkumaan kahdeksi tunniksi ennen lauantain valmistujaisia. Valmistujaiset lauantaina oli myös ihan jees, olin aika väsynyt enkä oikein osannut tuntea mitään. Käytiin silloin illalla Candyn kanssa syömässä pitsaa viimeisen illan kunniaksi, ja muuten vietin ajan sen seremonian jälkeen hyvästelemällä lauantaina lähteviä ihmisiä ja viettämällä aikaa muiden kanssa ja auttamalla joitain kavereita pakkaamisessa. Lauantai-iltana mentiin kaikki yöksi meidän isoimman asuntolan pihalle. Laulettiin ja juteltiin, urheimmat nukkui. Tunnin sain nukuttua siellä pihalla, ennen kuin viideltä aamulla iso osa mun läheisimmistä kavereista lähti. Sen jälkeen siivoskeltiin asuntolaa ja jätettiin taas uusia, ja uusia hyvästejä. Halusin itse päästä vähän helpommalta, ja kävin itse hyvästelemässä ne ihmiset, jotka halusin. Tiesin, että jossain vaiheessa tulisin murtumaan, ja siinä vaiheessa kun lähdin hyvästelemästä yhden mulle lähimmistä kakkosvuotisista, murruin ihan täysin. Sen jälkeen koko päivä menikin vähän sumussa.
Menin sitten yhdelle kaverille yöksi, joka asuu Duinon lähellä. Päivä meni niinkin rattoisalla tavalla, kuin että oltiin niillä lounasaikaan. Syötiin lounas, menin nukkumaan itkuisena. Mut herätettiin sitten illalliselle. Söin illallisen, menin jälleen itkuisena nukkumaan. Heräsin aamulla hieman parempana. :D Kotona mun pitäisi olla tiistaina viiden aikaan illalla (kohta!!!), ja aloitin tosiaan matkustamisen viideltä illalla maanantaina. Pakko rakastaa näitä vuorokauden matkustusaikoja.
Mutta tosiaan. Tuli vähän yllätyksenä, kuinka rankkaa lähteminen oli. Puolet on vasta/jo ohi, mutta en vain vieläkään pysty ymmärtämään sitä, että kun tullaan elokuussa takaisin, puolet ihmisistä on ihan uusia. Mulla on/oli monta tosi läheistä kakkosvuotista, enkä vaan pysty ymmärtämään, että ne ei tule olemaan mun jokapäiväisessä elämässä enää. Totta kai tulen näkemään niitä tärkeimpiä vielä, mutta ei se ole sama asia. Ymmärrän myös hyvin sen, että tämä kaikki on osa tätä kokemusta, osa elämää. Sen tiedostaminen ei vain tee mitään helpommaksi.
Nyt pitäisi yrittää kääntää elämä takaisin Suomeen vähäksi aikaa. Edessä on kolme kuukautta Suomi-aikaa, johon tulee mahtumaan paljon töitä (aloitan jo huomenna aamuna reippaana!) ja opiskelua. Mutta myös laatuaikaa perheen ja kavereiden kanssa, hauskanpitoa ja unohtumattomia hetkiä. Ei se auta. Suomalaisella sisulla kai sitä tästäkin päästään yli. Kirjoittelen vielä myöhemmin tällä viikolla yhteenvedon tästä ykkösvuodesta, tää nyt on tämmönen olen Suomessa -ilmoitus enemmän. :)

Time falls away, but these small hours, these small hours still remain

“There are times when the actual experience of leaving something makes you wish desperately that you could stay, and then there are times when the leaving reminds you a hundred times over why exactly you had to leave in the first place.”  - Shauna Niequist, Bittersweet: Thoughts on Change, Grace, and Learning the Hard Way

FOR GRANDMOTHERS

Esikuvia. Molemmat niistä, vastaan jos kysytään kuvailemaan isoäitiäni. Isoäiti sanana tuo mieleen kiikkustuolissa sukkia kutovan mummon, joten senkin takia sana isoäiti ei sovi mun tekstiin. Leena-mummu ja Vuokko-mummo, niin oon kutsunut pienestä pitäen. Eikä kummassakaan vieläkään näy merkkejä siitä, että ne jäis siihen kiikkustuoliin kutomaan sukkia. Vaikka ne kutovatkin sukkia. Ja pitävät samalla mun jalat lämpimänä.

Aloitetaan Kempleen mummusta. Siitä, joka leipoo maailman parhaimmat munkit. Ihana pullantuoksuinen talo, jonne on aina niin turvallista mennä. Aika paljon oon siellä varmaan yöpynytkin, aina varsinkin silloin, kun pitää herätä kello 03.00 aamuyöllä ja lähtä viemään mua jollekin asemalle. Ei ole helppoa ei, haha. Sinne ollaan pyöräilty sekä minä että veli, ja ainakin mut lupasit hakea kesken matkan autolla, jos en enää jaksaisi. Mutta jaksettiinhan me. Kempeleen mummula on mulle se turvapaikka, mihin lukuisat lapsuuden onnelliset tapahtumat sijoittuu. Oli ne sitten tämmöisen haluan-olla-kaupunkilaisen tytön innostuksia siitä, että Zeppelin on ihan vieressä, tai liukumäkileikeistä etupihalla. Tai mustikoiden syömisestä suoraan metsästä.

No entäs sitten Muhoksen mummo? En tiedä, että mistä aloittaisin. Kaikki lentopallo- ja pesäpallopelit mitä tulitte papan kanssa katsomaan, ja mitä mentiin ja mennään varmasti ensi kesänäkin yhdessä katsomaan. Se, että lähdit tueksi Helsinkiin kun mun kohtalo UWC:n kanssa määriteltiin, merkitsi niin paljon. Oli niin paljon helpompaa kestää ne haastattelut, aika ennen haastattelua ja erityisesti jälkeen, kun ei tarvinnut yksin stressata montaa vuorokautta. Ja entäs sitten se kansallispuku.. Mun salainen haave, joka tuli toteen tänä vuonna. En voi ikinä kiittää tarpeeksi siitä. Joten kiitos, vielä kerran.
Rohkaisit mua myös lukemaan Haanpään kirjoja. Nyt on pakko myöntää, että silloin vuonna 2011 kun ensimmäisen kerran luin, en ihan tajunnut lukemaani. Nyt, melkein 3 vuotta myöhemmin voin ylpeänä kertoa, että oon kasvanut sen verran, että ymmärrän. Niin paljon, että luin ilman mitään kouluvelvollisuuksia. Se on tärkeää.

Molemmat isoäidit on opettanut mulle niin paljon tärkeitä asioita - kovan työn merkitystä, mutta myös omien juurien tärkeyttä. Myös sitä, millaista on olla hyvä ihminen, sekä sitä, että hyväksyy epätäydellisyyden ja sen, ettei kaikessa tarvitse olla se numero yksi. Enkä olisi tänä päivänä oma itseni ilman näiden asioiden ymmärtämistä.
Tänä äitienpäivänä siis toivoisin olevani Suomessa, ja pystyväni antamaan ison halauksen kaikille kolmelle elämäni tärkeimmälle naiselle. Mutta halataan sitten kun tavataan seuraavalla kerralla! Ihanaa äitienpäivää teille kaikille. <3

Rakkaudella,

Minä

FOR MOM

Se miten hyvä koti on, ei riipu rikkaudesta, eikä väljyydestä,

eikä kauneudesta, eikä ylellisyydestä. Kaikki riippuu äidistä.– G.W.E.Russel -


Jos mulla on yksi ihminen kehen pidän yhteyttä eniten täältä välimatkan päästä, se on luonnollisestikin äiti. Ihana äiti, siellä monen tuhannen kilometrin päässä. Äiti, joka silti jaksaa itkeä lentokentällä kun lähden, tai tulen, vaikka sen pitäisi olla jo tuttua hommaa. Äiti, joka leipoo maailman parhaita korvapuusteja, mutta joka ei silti osaa tehdä yhtä hyvää rahkaa kuin minä. Äiti, joka jaksaa joka viikko huolehtia mun rahatilanteesta ja siitä etten opiskele liikaa..

Jos joku mulle on opettanut elämässä paljon, se olet ollut sinä. Mikä on oikein ja mikä väärin, mitkä ovat seurauksia asioista joita ei kannattaisi tehdä. Mikä on oikein toisia ihmisiä kohtaan, mikä on oikein itseäni kohtaan. Äiti, joka on ollut tukena tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka mokailisin kuinka. Tai saisin kuinka järjettömiä ideoita, kuten esimerkiksi UWC-haku.. Olet opettanut sen, että elämässä pitää aina tehdä töitä niiden asioiden eteen, mitä oikeasti haluaa. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jos jotain asiaa ei osaa, sitä pitää vain harjoitella niin kauan, että se alkaa sujumaan. Oli kyse sitten kemian koealueesta tai lentopallosta.
 Ei me olla monestikaan samaa mieltä, mutta se johtuukin varmaan siitä, että ollaan niin samanlaisia. Välillä tulee riideltyä, mutta silti aina tiedän, että ne riidat ei kestä kauaan. Ja ei meidän enään tarvi tapella ainakaan yhtä paljon kuin ennen, haha.

Vasta välimatkan päästä voin nähdä, kuinka paljon teet töitä. Et pelkästään työpaikalla, mutta myös kotona. Pyykinpesu, astioiden peseminen, ruoanlaitto, koirien lenkitys... Näitähän riittää. Ei olekaan enää niin helppoa, kun vaatteet eivät ole puhtaina, tai edes siinä pisteessä että sitä pyykinpesuainetta joutuisi itse mennä ostamaan.. Tai vaikka aloittaa siitä, että tietäisi missä asteissa mitkäkin pyykit pitää pestä ja millaisella aineella. Ei ole helppoa kasvaa aikuiseksi.

Ei mulla ole hirveänä sanoja, muuta kuin että vaikka tänä äitienpäivänä en olekaan siellä, enkä vielä ensi vuonnakaan, enkä voi luvata olevani muinakaan vuosina näiden jälkeen, toivotan ihanaa äitienpäivää sinne miesvaltaiseen taloon! <3

With love,

Minä