YESTERDAY&TODAY

Eilen aloitin aamun meditaatiolla. Söin aamupalaksi croisantin, mysliä ja kahvia. Kävin otattumassa kuvan itsestäni, en tiedä millainen siitä tuli, sillä en katsonut. :D Kuuntelin esityksiä scienceista ja mietin hetken ajan, pitäisikö opiskella fysiikkaa. Ei. Kuuntelin esityksiä myös ns. reaaliaineista, ja pähkäilin ainevalintojani. Halusin jo opiskelemaan, oon ollut lomalla jo liian kauan. Kävin opettelemassa gmailin käyttöä ja kuulemassa, että iPhone vitoseen saa wifin, neloseen ei. Eilen juoksin ilman kenkiä pihalla ja väistelin vesisotaa. Eilen söin ensimmäisen italialaisen jäätelön. Tiputin mun iPhonen jälleen kerran, mutta sille ei taaskaan tapahtunut mitään. Eilen söin kylmiä perunoita. Illalla istuin pari tuntia kuuntelemalla esityksiä ja ihmettelin sitä, kuinka lahjakkaita ihmisiä maailma onkaan täynnä. Ihmettelin sitä, kuinka upeasti kaikki täällä eläytyy. Ihmettelin, kuinka täällä ihmiset lähtee mukaan ihan kaikkeen.

Tänään aamun aloitin jälleen meditaatiolla. Jouduin kohtaamaan korkeanpaikan pelkoni, mutta ei se ainakaan helpottanut. Sain kuitenkin istua lämpimässä aamuauringossa ja hengittää. Jospa hartiakivutkin vähän häviäisivät. Söin aamupalaksi mysliä, jogurttia, tuoreita hedelmiä ja kahvia. Menin väärinkäsityksen takia puolituntia myöhässä mun tutor-tapaamiseen, mutta sain otettua kaikki aineet mitä halusinkin. Yleensä IB-tutkinto koostuu kuudesta aineesta, mä teen seitsemän. Valitettavasti. Nyt vedän vielä vähän aikaa henkeä ennen kuin pitää taas mennä, vaikka tänään ei olekaan niin kiireinen päivä kuin eilen. Tänään on vielä tiedossa vapaaehtoistyön ja musiikkiharrastusten info ja "safety talk". Sen jälkeen ohjelmassa näyttää olevan lounas, asuntolatapaaminen, college meeting for students (en tiiä mikä se on), reflection (en tiiä siitäkään) ja social event joka tarkoittaa osmizzaa. Kerron siitä enemmän huomenna, ja yritän saada kuviakin. Ongelma on se, että en jaksa kantaa kameraa mukana joka paikkaan, ja mun iPhonen johto ei toimi kuin aina välillä, että saisin siirrettyä kuvat koneelle. Mutta mä yritän! Huomenna on tiedossa mm. visiitti Triesteen, joka on samaan aikaan kun alkaa Suomessa huippujännä pesispeli. Vaadin väliaikatietoja aina kun tapahtuu jotain jännää.

Muuten elämä täällä sujuu hyvin. Oon saanut jopa sitä kuuluisaa "omaa aikaa", minkä olin luullut menettäväni. En enää kaipaa Suomea niin paljoa, ja oon vähän itsevarmempi englannin kanssa. Mun englantia on kehuttu, mutta en oo itse vielä kovin varma sen kanssa. Turhauttaa, jos ei voi ilmaista itseään tarpeeksi hyvin. Mutta joka päivä se kehittyy joten ei tässä mitään hätää ole. Nyt nautin näistä hetkistä, kun voin bloggailla kaikessa rauhassa, sillä tiedän, että kun arki alkaa, aikaa siihen ei enää ainakaan näin paljoa ole. Pahoittelut kuvien puuttumisesta, typerä johto pilaa kaiken. Ehkä keksin jonkun ratkaisun. Nyt kuitenkin voisi ottaa pienet päiväunet ennen kuin pitää antaa keskittyminen asioille, palaillaan asiaan. Täällä on muuten tosi lämmin ja aurinko paistaa, sano äiti iskälle semmosia terveisiä. :)

AJATUKSIA

Kun Suomessa puhutaan koulusta ja sen oppilaista, puhutaan vain koulusta. Meidän koulussa sitä ja meidän koulussa tätä. Tajusin kuitenkin jo eilen, että mun on turha edes yrittää kirjoittaa meidän "koulusta." Ennemminkin sanoisin, että kyse on yhteisöstä. Perheestä ehkä joo, mutta kolmen päivän jälkeen en oikein voi sanoa perhe. Vielä.

Tää on paikka, jossa mikään ei oo oikeastaan outoa. Tää on paikka, jossa kukaan ei roskita, ja sen takia täällä on todella siistiä. Tää on paikka, jossa ruokalan aukeamista odotellessa tehdään kitaran kanssa oma laulu aiheesta "I'm hungry". Tää on paikka täynnä ihmisiä, jotka välittää. Ihmisiä, jotka tarjoaa sulle teetä kun menet käymään, ihmisiä, jotka pakottaa sut ottamaan viimeisen lautasliinan. Täällä on poikia, jotka avaa sulle oven, jotka vaatii sun ottaa ensin jukurttia. Täällä on ihmisiä, jotka ottaa sun leivältä pois muurahaisen jos ite et uskalla (ei muuten sattunut mulle, uskokaa tai älkää :D)

Kuten kaikissa vaihtariblogeissa aina sanotaan, elämä oikeasti on yhtä vuoristorataa. Yhdellä hetkellä oot maailman onnellisin, ja seuraavana hetkenä mietit että mitä oot mennyt tekemään. Kaikki vastoinkäymiset tuntuu kaks kertaa pahemmilta ja ylitsepääsemättömiltä, vaikka ne ei sitä todellakaan olis. Oikeastaan musta tuntuu, että vaikka kuinka sua yritettäisiin etukäteen neuvoa ja sopeuttaa ajatukseen, ei sitä silti voi käsittää ennen kuin tätä pääsee elämään. Joka päivä on helpompi myöskin henkisesti, mutta en mä nyt voi väittää että tää helppoa ois ollu. Jotenkin se ajatus siitä, että täällä sitä oikeasti asutaan kaksi vuotta, on samaan aikaan sekä helpottava että pelottava. Ihmiset on mahtavia ja paikka on ihana, mutta ei se sopeutuminen oikeasti ollutkaan niin helppoa kuin luulin. Jollekin se on ollut täällä todella helppoa, jollekin taas paljon paljon vaikeampaa kuin mulle.

Mutta kuitenkin, oon onnellinen siitä, että oon täällä. Kun ulkoa kuuluu aamusta asti huutoja italiaksi, kun istun viereissä huoneessa kuuntelemassa kun mun co-year soittaa ukuleellä ja laulaa enkelin äänellä, ei voi olla kuin onnellinen. Ei asiat täällä oo huonommin tai paremmin, ne on vaan erilaisia. Tää on nyt mun elämä kaksi seuraavaa vuotta. Ainakin täällä oppii joka päivä jotain uutta, oli se sitten vain jonkun nimi tai jotain suurempaa. Maailma on aika kaunis paikka, kun osaa vain katsoa.

ENSIMMÄISET PÄIVÄT

Niin paljon kerrottavaa, muttei kuitenkaan mitään sanottavaa. Pahoittelen, oon ottanut vaan kaks kuvaa niin en niiden takia jaksa alkaa siirtelemään mitään. Oon keskittynyt kuvamaan mun silmillä. Joka tapauksessa, eilen nukuin molemmat kaksi lentoa, ja missasin siis ruuat kummallakin lennolla. Italian maaperälle saavuin siis väsyneenä ja nälkäisenä (en ollut syönyt mitään koko päivänä. Clever.) Lentokentällä heti tapasin kuusi muuta meidän kouluun tulevaa, väsyneenä en edes yrittänyt bongailla niitä edelliseltä lentokentältä. Koululta tuli opettaja vastaan, ja ajettiin noin puolituntia Duinoon. Meitä vastassa oli heti tosi paljon kakkosvuotisia, ja sanoin varmaan kahden minuutin aikana 15 kertaa "Hi I am Tiia I'm from Finland." Pääsin mun huoneeseen, ja sain valita ensimmäisenä sängyn. Mun huonekaverina on australialainen tyttö, joka puhuu myös suomea!! Joten me voidaan sekoitella kieliä, että sillä pysyy kielitaito yllä. Meidän kanssa täällä on myös tyttö Meksikosta, ja tullaan kaikki tosi hyvin toimeen. Muuten meidän kämpässä asuu ihmisiä ihan kaikkialta maailmasta, en oo ees varma että mistä. Heti sen jälkeen pääsin mun kakkosvuotisen kanssa syömään. Italialaista pastaa vanhan linnan terassin kaiteella istuen, josta on suora näkymä (ja pudotus, äiti, älä lue tätä!) merelle. Kelpaa.

En oikeastaan muista eilisestä hirveänä. :D Muistan, että mulla oli kierros, ja tiputin mun iPhonen kivien väliin satamassa. Onneksi eräs ystävällinen kanadalainen herrasmies onki sen sieltä, eikä mitään vakavaa sattunut. Käytiin myös istumassa illallisen jälkein jossain paikassa, mistä on maailman kaunein näkymä. Sen jälkeen tulin tänne, ja menin suihkuun ja sitten nukkumaan. Kello oli yhdeksän, mutta en ollut nukkunut edellisenä yönä yhtään, joten olin sen tarpeessa.

Tänään heräsin sitten puoli kahdeksalta, ja meidän meksikolainen huonekaverikin oli yön aikana saapunut. Käytiin aamupalalla yhdeksän aikaan (croisanttia jossa oli välissä suklaata, pahaa kahvia ja mysliä ja tuore persikka) ja sen jälkeen mentiin vielä sinne samaan maailmanihaninmaisema-paikkaan. En osaa oikein selittää mikä se on, pitää ensi kerralla ottaa kuva. Sen jälkeen menin tappelemaan mun wifi-salasanan kanssa, ja sainkin sen lopulta pelittämään! Sen jälkeen menin taas kyläkierrokselle, jonka meille piti ennen tässä huoneessa asuneet pojat. Tää huone on kuulemma kuuluisa, mutta tiiä sitte siitä enempää. :D Sen jälkeen oli lounas (kyllä me tehdään täällä muutakin kuin syödään hehe), keittoa ja salaattia ja hedelmiä mulle, oli vaan niin kuuma ettei pastaa tehnyt edes mieli. Syönnin jälkeen käytiin meksikolaisen kanssa supermarketissa, ja tapeltiin itsepalvelukassan kanssa ja leikittiin ymmärtävämme italiaa.. Espanjankieliselle on tietysti vähän helpompaa joten selvittiin ihan kunnialla. Sen jälkeen käytiin vaihtamassa vaatteet ja lähdettiin sinne samaan satamaan, missä tiputin mun puhelimen. Vielä en uinut, mutta teen sen kyllä pian! Meri on ihanan turkoosi ja kimmeltävä, ja satama oli täynnä paikallisia. Siellä istuskeltiin pari tuntia, keräsin vähän rusketusta ja tutustuin taas vaihteeksi uusiin ihmisiin. Sen jälkeen meillä oli "towel sale" missä myytiin kaikkea entisten oppilaiden juttuja eurolla. Sain ostettua jopa pyykinpesuainetta, sakset, viivottimen ja kansion. Jeeee. Äsken meillä oli joku tapaaminen missä kerrottiin alkoholista. :D Ei siitä sen enempää. Nyt varastin vähän aikaa itselle ja kirjoitan tätä, en tiiä milloin ehdin julkaista.. Melkoista pyöritystähän tää on kokoajan.

Elämä täällä on ainakin tähän asti ollut kivaa. En tunne olevani vielä kotona, mutta ensimmäisen päivän jälkeen kukaan ei oikeastaan tunne. Tää paikka on täynnä mahtavia ihmisiä, eikä ikinä oo varmasti yksin. Kyllä täällä tulee viihtymään kaksi vuotta, se on selvä. Ei sitä vielä vaan ymmärrä, että täällä sitä sitten asutaan kaksi vuotta. Hullua. Kielen kanssa on koko ajan helpompaa, ja tätäkin kirjoittaessa on pitänyt miettiä mikä joku asia on suomeksi. Mun aamu alkoi sillä, kun puolalainen joka asuu myös täällä meidän kämpässä, tuli sanomaan: meillä on Puolassa semmoinen uskomus, että se uni minkä näet ensimmäisenä yönä uudessa kodissa tulee tapahtumaan. Toivottavasti näitte hyviä unia. No tottahan toki. Näin unta pesäpallosta.

THIS IS WHAT IT FEELS LIKE

Täällä mä nyt oon. Autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on mun koko elämä pakattuna 28 kiloon, sekä mango-guava Novelle ja päärynätummasuklaalevy. Mun silmiin sattuu, koska oon itkenyt niin paljon tänään. Mä vannoin, etten itkis kun lähden, mutta toisin kävi. Lähteminen oli yllättävän raskasta. Mä luulin, että se ois ollut helpompaa. Mua saattamassa kentällä oli mun elämän tärkeimpiä ihmisiä. Äiti ja pikkuveli, sekä kolme ihanaa parasta ystävää - Henna, Henri ja Jonna. Isi ei päässyt, mutta pesäpalloon liittyvät syyt hyväksyn aina. Kun mä lopulta katsoin taakseni viimeistä kertaa kävellessäni turvatarkastukseen, mä oikeasti tajusin, etten tuu näkemään mulle tärkeimpiä ihmisiä seuraavan kerran vasta kun joulukuussa. Mä en melkein neljään kuukauteen tuu olemaan mun omassa huoneessa, silittämään mun ihania koiria, tappelemaan mun pikkuveljen kanssa tai ajelemaan mun kavereiden kanssa. Se tuntuu jännittävältä, oudolta ja surulliselta. Mutta mä tein niin ku mä lupasin. Ennen koneeseen menoa mä pyyhin viimeisetkin kyyneleet mun kasvoilta. Mä aloitin juuri mun elämäni suurimman ja huikeimman seikkailun. Huomenna mä oon jo Italian maaperällä, ja pääsen viimeinkin kokemaan kaiken sen, mikä on aiemmin ollut vaan sanoja paperilla. Pääsen tutustumaan ihmisiin, jotka tähän asti on ollut mulle pelkkiä kasvoja netissä. Pääsen näkemään maisemat, jotka ovat olleet vain kuvia näytöllä.
Mulla on erittäin haikea olo, koska kuten sanottu, yks mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mun pupun, joka on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Unohdin myös mun nahkatakin ja lakanat, mutta pääsenpähän shoppailemaan. En pysty muotoilemaan yhtäkään järkevää lausetta, koska mun päässä ei oo tällä hetkellä yhtään järkevää ajatusta. Mua ei oikeastaan itketä enää, mutta ei mua myöskään jännitä. Musta tuntuu että nyt oon valmis. En ois jaksanut odottaa Suomessa enää yhtäkään päivää, koska alitajunta kertoi kokoajan, että kohta sitä mennään. Huomenna. Sitä ennen on monta tuntia aikaa tapettavana, mutta jospa sitä sais vähän nukuttua. Ainakin täällä on hiljaista. Tosin mun kuulokkeista kuuluu tällä hetkellä näin: Baby I am leaving here. Niin. Kohta sitä mennään. Seuraavan kerran päivittelenkin sitten kohteesta. Italia, täältä tullaan, ole valmis!

FAREWELL PARTY

Tänään mulla oli läksiäiset. Yhdet läksiäisethän oon jo vitosläksiäisten muodossa juhlinut, joten tänään paikalle kutsuin kaverit, jotka eivät sinne osallistuneet. Ja iltahan oli aivan ihana. Oon sanonut tämän varmaan jokaisessa postauksessa, mutta mua on kyllä siunattu maailman ihanimmilla ystävillä. Tietyllä tavalla en vieläkään osaa käsittää, että istuttiin iltaa läksiäisten takia, lähinnä mietin kokoajan, että kyseessä oli vain normaalit illanistujaiset.
Hyvästely sujui tänään yllättömän kivuttomasti. Toki jouduin sanomaan heipat kolmelle ihan huippu tytölle. Tyttöjen kanssa oon yhteydessä oikeastaan joka päivä koko päivän ajan, jos en kasvotusten niin vähintäänkin whatsapin kautta. Sen takia en ymmärräkään, miten tulen pärjäämään ilman heitä.
Osan kanssa nähdään onneksi vielä huomenna ja sunnuntainakin. Yksi ihanista paikanpäälle tulleista ystävistäni kuitenkin oli kirjoittanut minulle näin: Muista nauttia tulevista vuosista, äläkä pilaa niitä ikävällä, sillä me ei lähetä täältä minnekkään!! Ja tottahan se on joka sana. Tarvittiin vain joku muukin takomaan se asia mun päähän. Totta kai mulla tulee hurja ikävä, mutta toisaalta, kyllä mua odottaakin jotain aivan yhtä upeaa. Nyt kello näköjään on yli kaksitoista, joten voin päättää postaukseni näihin sanoihin: HUOMENNA LÄHTÖ.

MÄ TEEN SEN MITÄ MUN TEHTÄVÄ ON, MÄ MEEN KOSKA MUN MENTÄVÄ ON

Eilen aloitin hyvästien sanomisen. Näin kahta mun ihanaa ystävää kaupungissa. Kummankaan kanssa ei nähdä kovin usein, joten sillä tavalla hyvästien sanominen ei ollut niin paha paikka. Toki se on eri asia, että Suomessa asuessa tietää, että voi melkein milloin tahansa nähdä, kun taas nyt tiedän, että seuraava mahdollisuus on neljän kuukauden kuluttua. Eilinen muistutti taas myös tärkeän asian tosiystävyydestä - vaikka ei oltaisi yhteyksissä kuukausiin, seuraavan kerran kun nähdään, tuntuu, että juteltiin viimeksi eilen. Kaupungista tulin bussilla kotiin juuri ehtiäkseni katsomaan puolet pesäpallopelistä. Minulle se oli luultavastikin tämän kauden viimeinen, kyseisen joukkueen osalta siis. Ja haikeushan siinä iski, mutta se iskee joka syksy. Nyt en ole täällä kun on todelliset ratkaisupelit, mutta jostainhan sitä aina luopuu. En muuten voi kuin ihailla sitä tunnelmaa minkä katsomossa istuessa aina saa. Se on vain niin mielettömän upeaa, kun katsomo sekä kenttä on täynnä tuttuja ihmisiä. Se on niin mielettömän upeaa nähdä, kuinka paljon urheilu parhaimmillaan yhdistää täysin erilaisia ihmisiä, ja kuinka paljon erilaisia tunteita se voi herättää.

Tänään jatkoin hyvästejä käydessäni entisellä koulullani. Itse asiassa yllätyin siitä, kuinka rankkaa se oli. Kyyneltäkään en ole vielä vuodattanut, enkä usko että tulen tekemänkään sitä. Mutta toisaalta siellä käyminen myös osoitti sen, että lähteminen oli ja on ainoa oikea teko. Älkää käsittäkö väärin, mä nautin mun koulusta ja ihmisistä siellä. Mutta jotenkin musta tuntuu, että tämä on silti oikein. Suurin osa hyvästeistä on kuitenkin todellakin vielä edessä, ja tietenkin ne raskaimmat.

Tänään aloitin viimeinkin pakkaamisen. Yhteen matkalaukkuun kaiken tunkeminen oli aikaa vievää ja ärsyttävä, mutta tein sen. Jouduin jättämään paljon vaatteita, jotka olisin halunnut mukaan, mutta ei voi mitään. Jos jostain löytää ihania vaatteita, niin luultavastikin Italiasta. Äskön kävin luultavastikin viimeistä kertaa saunassa. Vaikken koskaan ole ollut mikään järin innokas saunoja, saunaa tulee silti ikävä. Totta kai, ainahan sitä ikävöi asioita, mitkä tietää olevan saavuttamattomissa, ainakin sillä hetkellä.

Mun mielialat edelleen vaihtuu kokoajan, mutten jaksa enää stressata siitä. Tänään aamulla mulla oli pienimuotoinen paniikki siitä, että sovinko nyt oikeasti koko UWC-maailmaan. Mutta sitten muistutin itseäni, että toimikunta on valinnut monta vuotta ihmisiä kouluihin, joten kyllä he varmasti tietävät mitä tekevät. Ja loppu on vaan musta itsestäni kiinni. Ja ainakin kesäkuussa ollut UWC-viikonloppu oli ihan mahtava, joten en jotenkin jaksa uskoa, etten viihtyisi.

Huomenna aamulla lähdetään äitin kanssa ostamaan mulle viimesiä juttuja. Sitten saankin oikeastaan alkaa tunkemaan matkalaukkua kiinni. Lauantaina on tiedossa taas lisää hyvästejä, viimeinen pesispeli ennen lähtöä ja hirveitä ruispala+oltermanniövereitä. Sunnuntaina on sitten lähtö. Tuun luultavasti kirjoittelemaan vielä viikonloppuna ennen lähtöä, viimeistään sunnuntaina illalla Helsinki-Vantaalla. Nyt meen pelaamaan vielä Candy Crushia ja sitten nukkumaan. Tänään ois ollu viimeinen päivä kun ois saanut nukkua pitkään ja heräsin kahdeksalta... herätys oli yhdeltätoista. En siis todellakaan ois halunnut nukkua pitkään. :D

EIGHT DAYS

Ensi viikolla tähän aikaan istun Oulun lentokentällä. Luultavasti mulla pyörii päässä aika monenlaisia ajatuksia, ihan niin kuin nytkin. Tällä viikolla koko lähtö on iskenyt mulle vasten kasvoja. Mä oikeasti muutan kahdeksi vuodeksi Italiaan. Oon opiskellut töiden ohessa hieman italiaa turistioppaista, ja samalla myös hieman kulttuurista. Ja siitä oon ainakin ihan älyttömän innoissani. Mutta samalla mun tajuntaan iski myös se, että mä ihan oikeasti nään mun perheen ja kaverit seuraavan kerran neljän kuukauden päästä.

Mulla on maailman parhaat kaverit, ja sen on todistanut viimeistään tämä kesä. En tietäisi, mitä tekisin ilman teitä. Kenelle muulle jakaisin mun ihme älynväläyksiä whatsapissa koko päivän, kenelle muulle jakaisin ne kaikista syvällisimmätkin ajatukset? Ei kukaan muu suostuis viettämään omia kesälomapäiviään jätskikopin eessä pitämässä mulle seuraa. Ei kukaan muu suostuis korjaamaan mun farkkuja, ettei mun tarvi ostaa uusia. Ei kukaan muu suostuis keskustelemaan mun kanssa koulusta ja opiskelusta (ja pesäpallosta totta kai) yömyöhään ajellen. Ei kukaan muu pystyis kertomaan mulle, että vaikka mua kuinka pelottais lähteä, mä pärjään kyllä. Ei kukaan muu suostuis tulemaan katsomaan mun kanssa montaa pesäpallopeliä viikossa, vaikka melkein vihaa kyseistä lajia. Ei kukaan muu suostuis tulemaan katsomaan mun kaa pesäpalloa, kun vettä sataa niin paljon että kyseinen peli keskeytettiin ja siirrettiin seuraavalle päivälle. Ootte parhaita.

Mua harmittaa jättää mun elämä Suomessa, koska tällä hetkellä se on juuri sellaista, millaisesta olen aina unelmoinut. Viime kuukausien aikana oon oikeesti elänyt. Mutta ei lähteminen suinkaan tarkoita sitä, että sen elämisen pitäisi loppua. Ei todellakaan. Ennemminkin mietin, että opin elämään, että pystyn lähtemään. Että lähteminen sen myötä on edes hiukan helpompaa. En voi väittää, etteikö mua pelottaisi. Pelottaa mua, ja aika paljon pelottaakin. Mua pelottaa se, millainen ihminen sieltä joulukuussa tulee kotiin. Pystyykö se ihminen sopeutumaan siihen elämään, mikä mulla on täällä?

Lopetin mun kesätyöt jätskikioskilla perjantaina, ja nyt mulla on viikko aikaa. Viikko aikaa tehdä kaikkea pakollista, mutta myös viikko aikaa tehdä kaikkea ihanaa. Nähdä kavereita, katsoa pesäpalloa, saada överit Vaasan ruispaloista ja Oltermannista (ja ehkä myös Makuunin irttareista..) Sitten mä olen valmis lähtemään. Ehkä viikko on juuri sopiva aika. Vielä tänään en olisi ollut valmis, mutta toisaalta en myöskään malttaisi, enkä jaksaisi odottaa yhtään pitempäänkään. Joka tapauksessa, toivon, että viikon päästä tähän aikaan pyyhin kasvoiltani viimeisetkin kyyneleet, suoristan ryhtini ja hymyilen leveästi astuessani lentokoneeseen.

GOODBYE SUMMER 2013

Puolentoista tunnin päästä kesä on virallisesti ohi. Vaikka mun loma jatkuu vielä pari viikkoa, kesä on ohi. Kesä on ohi silloin, kun koulut alkaa, alkoi se sitten mulla itselläni vai ei. Mua harmittaa, että tää kesä loppuu. Kaikkien aikojen kesä 2013 todellakin. Vaikka en saanutkaan raksitettua kuutta kohtaa 32 kohdasta mun kesän to do -listalla, voin sanoa, että tein ja koin paljon enemmän mitä oon aiemmin tehnyt. Vielä kun ois muutaman viikon aikaa saanut tehdä ne loput, niin oisin ollut superonnellinen. Mutta ehkä tää riittää. Vaikea kuvitella, että mikään kesä enää ikinä löis laudalta tätä. Oon tuhlannut liikaa rahaa, herkutellut liikaa ja liikkunut liian vähän, mutta mua ei ees haittaa. Mulla oli niin upea kesä.

 Mulla tulee ikävä tätä kesää. Tuun ikävöimään tämmöisiä sunnuntaita kuin tänään, kun on kaksi pesispeliä katsottavana. Ja muutenkin pesispelien katsomista, oli sunnuntai tai ei. Armoton penkkiurheilija täällä hei. Mulla tulee ikävä öitä, kun vain ajellaan ilman päämäärää ja puhutaan. Ei sen väliä mistä, kunhan puhutaan ja kuunnellaan hyvää musiikkia. Mulla tulee ikävä iltoja, jolloin pystyi vain käpertymään sohvalle katsomaan monta jaksoa Gilmore girls tai leffaa, jonka on nähnyt aiemmin jo liian monta kertaa. Mulla tulee ikävä niitä aamuja, kun herätyskello soi yhdeltätoista vain siksi, että pystyi menemään jatkamaan unia aurinkoon. Mulla tulee ikävä niitä työpäiviä, kun töissä ei ole kauheana asiakkaita ja pystyy vaan katsomaan ohimeneviä ihmisiä ja miettimään syvällisiä.. Mulla tulee olemaan, ja on nyt jo kova ikävä, Saksaan, missä tapasin niin upeita ihmisiä, missä koin niin paljon unohtumattomia hetkiä. 

Oon muuttunut tänä kesänä aika paljon henkisesti. Oon löytänyt itsestäni aivan uusia luonteenpiirteitä, sellaisia, joita en voinut kuvitellakaan omaavani. En stressaa enää (ainakaan niin paljon) asioista joihin en voi vaikuttaa. En enää yritä elää liikaa tulevaisuudesta, vaan elän hetkessä parhaani mukaan. En enää mieti mitä muut ihmiset ajattelee musta, enkä todellakaan enää yritä miellyttää ketään, en mun käyttäytymisellä tai pukeutumisellakaan. En enää oo ihan varma, missä tuun olemaan parin vuoden päästä, mutta se ei haittaa. Osaan olla paljon avoimempi uusille ja toisille vaihtoehdoille, ja ymmärrän, että kaikki ei välttämättä mee niin ku oon suunnitellut. Uskallan rikkoa enemmän rajoja, ja olla rohkeampi, tarttua tilaisuuteen.

Tän kesän loppuminen merkitsee mulle myös tietyn elämänvaiheen loppumista. Kaikki ja tuttu ja turvallinen alkaa olla pikkuhiljaa takanapäin, ja on aika aloittaa täysin uusi ja erilainen elämänvaihe. Kahden viikon päästä tähän aikaan mä oon Helsinki-Vantaalla. Luultavasti aika paljon jännittävämmässä fiiliksessä kuin nyt. Sillon oon jo sanonut heipat kaikille muutamaksi kuukaudeksi, ja silloin mä oikeasti pääsen näkemään ja kokemaan kaiken sen, mitä oon kuukausia odottanut. Mutta sitä ennen mulla on kaksi! viikkoa aikaa kotona. Viisi päivää aion tehdä vielä töitä, ja sen jälkeen vain nauttia. Ja hoidella asioita. Tiedossa on vielä monta pesispeliä niin paikan päältä kuin bittilähteestäkin (JES!), läksiäisiä ja paljon hyvästejä. Mutta vielä tämän illan aion hehkuttaa tätä kesää, joka onnistui yli kaikkien mun odotusten. Keväällä mä luulin, että mun kesä menee pelkästään syksyn odottamiseen. Mutta niin ei (onneksi) käynyt. Tämän kesän tuun muistamaan aina. Heihei kesä 2013, tulee ikävä.

BE IN LOVE WITH YOUR LIFE. EVERY MINUTE OF IT.

Oon alottanut tämän saman postauksen tuhat kertaa, mutta jos nyt saisin jotain julkistuakin. En oikein tiedä mikä kirjoittamisessa nyt tökkii. Joka tapauksessa, yöt on näköjään parhaita aikoja kirjottaa mulle. Tällä hetkellä kello on puoli kaksi. Ja enää 18 päivää lähtöön.

Eilen osa mun kavereista palasi takaisin koulunpenkille. Ja se tuntuu tyhmältä. Vaikka mulla on vielä melkein kuukausi lomaa jäljellä, se ei tunnu samalta. Syksyfiilis on saapunut. Yöt on kosteita ja pimeitä, kylmiä. Illat vietetään nykyään sohvan nurkassa katsoen leffaa, ei todellakaan ulkona. Äskön katsottiin Holiday, joka on kiistatta paras elokuva mun mielestä.. Ainoa juttu on se, että se on jouluelokuva. Mutta jos ulkona sataa kaatamalla vettä ja on pimeä, on ihan ok katsoa jouluelokuvaa ja haaveilla kaakaosta? Ainaki mun mielestä.

Toisaalta toivoisin, että tää kesä jatkuis ikuisesti. Kiistatta paras kesä ikinä, ja sen takia pelkään sen loppumista. Mitä tämän jälkeen? En edelleenkään tiedä mun tulevaisuudesta mitään. Arjen rytmi on ollut mulle aina hyvin tärkeä. Mun kaverit ja perhe on nauranut hysteerisesti mun aikataulutetuille arkipäiville. Aina tiettyyn aikaan suihku ja iltapala. Tiettyyn aikaan tehty läksyt ja käyty lenkillä. Nyt mulla ei oo pienintäkään aavistusta siitä, millanen arkirytmi mua odottaa. Ja se vaivaa mua.

Oon viettänyt öitä lukien vaihtariblogeja viimeiset pari viikkoa. Ja tavallaan toivoisin, että olisin lähdössä vaihtoon. Silloin tietäisin, mikä mua odottaa. En halua kuulostaa epäkiitolliselta, sillä sitä en todellakaan ole. Kuten olen sanonut monessa postauksessa, en voisi olla yhtään onnellisempi, en yhtään kiitollisempi, siitä, että juuri minä saan tämän tilaisuuden. Ja aion käyttää sen mahdollisimman hyvin. Mua ei oikeastaan jännitä eikä pelota, mä vaan haluaisin tietää edes jotain. Ja toisaalta en. Tämmöinen mä nykyään oon. Mun mielialat vaihtelee ihan kokoajan. Mulla on ollut takana niin mieletön kesä, että Suomen ja kaikkien ihmisten jättäminen hieman harmittaa. Sitä harmitusta kestää sen yhden minuutin, ja sen jälkeen olen taas niin innoissani ja niin valmis lähtemään. Mutta ehkä tää kuuluu vaan asiaan. Eihän lähtemisen kuulu olla helppoa.

Välillä, kun Suomessa on ihan älyttömän hauskaa, mun täytyy muistuttaa itselleni, miksi haluan lähteä. Mutta ei siihen vaadita paljoa. Pelkkä yleismoodi todistaa sen. Mä en oo ikinä ennen ollut näin onnellinen. Toissapäivänä mulla oli huono päivä. Se alko jo aamulla, kun mun aamupuuro epäonnistui. Ja kyllä, aamupuuron koostumus voi oikeasti vaikuttaa päivän kulkuun merkittävästi.. Mikään ei oikeastaan kiinnostanut, ja joka syksyinen flunssa ei ainakaan helpottanut asiaa. Edes hyvä ilma ei piristänyt mua. Mutta ei se haitannut mua. Sillä mulla ei oo ikinä ennen ollut yhtä paljon huonoja päiviä, kun tänä keväänä/kesällä. Huonot päivät kuuluu elämään. Mulla on niitä Suomessa, ja mulla tulee varmasti olemaan niitä myös Italiassa. 

Tällä hetkellä tunnelmat lähdön suhteen on todella positiiviset. Mä tiedän, että sen, mitä tänne jätän, odottaa mua täällä. Ei kaikki, mutta tärkeimmät, niin asiat kuin ihmisetkin. Ja mä lähden etsimään jotain uutta tärkeää. Jotain, joka odottaa mua sitten aina siellä. En voi aatella, että lähtö olisi loppu. Pikemminkin se on alku. Se on alku jollekin aivan uudelle ajalle mun elämässä. Se on alku kaikille mun unelmille, alku mun tuleville unelmille. 

Välillä mua jännittää kaikki tämä, välillä jopa pelottaa. Mielessä pyörii tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä. Mutta jännitys, ja jopa terve pelko kuuluu mun mielestä asiaan. Mun tuutori sanoi sen mulle hyvin: Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että pelkää ja tekee silti. Ja rohkea mä aion olla. Aion yrittää ja kokeilla kaikkea uutta, vaikka en heti onnistuisi. Aion nauttia joka hetkestä, huonoistakin parhaani mukaan. Mutta ennen kaikkea, aion elää. Loppujen lopuksi, kaksi vuotta on aika lyhyt aika. Ja haluan saada kummastakin vuodesta kaiken irti.

MY STORY WITH UWC

Helmikuun kolmas päivä jäi mun mieleen erityisen hyvin, paitsi yhden mun parhaan kavereista 18-vuotis synttäreinä, mutta myös päivänä, jolloin sain kuulla UWC:sta. Oli menossa meidän koeviikko, ja seuraavana päivänä, maanantaina, mulla oli psykologian koe. Kävin huvikseeni tsekkaamassa, josko wilmasta löytyisi jotain uutta. Ja joo, kyllähän sieltä löytyi, nimittäin jotain, joka muuttaisi koko mun loppu elämän - tietopaketti UWC-hausta.

Mun ei oikeastaan tarvinnut edes lukea muuta kuin "kaksi vuotta ilmaiseksi ulkomailla opiskelua" ja olin jo koko jutun lumoissa. Ei mua kiinnostanut, etten ollut ikinä aiemmin kuullutkaan koko hommasta. Luin tarvittavat tiedot välittömästi nettisivuilta ( KLIK! ), ja aloin listaamaan kouluja mielestäni parhaaseen järjestykseen. Samalla kerroin siitä välittömästi mun serkulle Facebookissa, ja kahdelle kaverille whatsapissa. Olin ihan järjettömän innoissani, mutta koska koeviikko painoi päälle, ja halusin saada kokeesta hyvän numeron, oli mun pakko lukea. Siitä ei vain meinannut tulla mitään, koska alitajunta sanoi kokoajan: kaksi vuotta ulkomailla, kaksi vuotta ulkomailla... Onneksi olin kuitenkin valmistautunut niin hyvin etukäteen, ettei se lopulta haitannut mitään. Kun äiti lopulta tuli illalla töistä kotiin, kerroin asiasta heti hänelle. Koska oon tehny aika paljon asioita sen eteen, että pääsisin ulkomaille, äiti suhtautui asiaan kysymällä: Mihin sä nyt taas oot hakemassa? Mua ei se kuitenkaan kiinnostanut, vaan juttelin aiheesta innokkaasti mun serkun kanssa. Myöhemmin illalla kerroin siitä vielä isällekin, koska olin täysin varma, että haen kyseistä stipendiä.

Viikon mittaan mua alkoi kuitenkin hermostuttamaan koko ajatus. Kaksi vuotta ulkomailla olisi melko pitkä aika.. Ja viihtyisinkö edes asuntolassa. Puhumattakaan siitä, että hakemus olisi paljon töitä vaativa, ja luultavasti melko turhaan tehty. Äiti oli nimittäin ottanut selville, kuinka monta hakemusta yleensä lähetetään, ja kuinka monta oppilasta valitaan. Siinä vaiheessa päätin, etten hae edes koko hommaa. Mulla olisi niiin paljon odotettavaa ja mielenkiintoisia juttuja Suomessakin, etten tarvitsisi mitään kyseistä kokemusta. Tässä vaiheessa mun serkku kuitenkin astui kehiin. En oo enää ihan varma, miten se keskustelu lopulta meni, mutta jokin ääni mun alitajunnassa sanoi, että yritä edes. Ja niinhän mä tein.

Hakemuksen täyttämiseen ja tekemiseen meni aikaa, ja sainkin sen postiin vasta viimeisellä hakuviikolle. Itse hakemuksen kirjoitin yhdessä illassa, joten en hirveenä luottanut siihen. Kun olin vienyt sen postiin ja kävelin kouluun, mulla oli mielessä vain, että ainakin yritin. Seuraavalla viikolla lähdimmekin ulkomaille, ja lentokoneessa kerroin parhaalle kaverilleni asiasta lentokoneessa. Hän sanoi heti, että saisin stipendin, ihan niin kuin isänikin sanoi aivan ensimmäisenä päivänä. Vähättelin kuitenkin omia mahdollisuuksiani, ja sen jälkeen asiasta ei puhuttu, enkä oikeastaan edes muista miettineeni asiaa.

Viikko ulkomailta tulomme jälkeen oli taas koeviikko. Eräänä maanantai-iltana olin juuri tullut suihkusta, ja istuin sohvalla iltapalaa syöden. Olo oli hiukan sekava, sillä olin juuri lukenut viisi tuntia. Päätin kuitenkin normaaliin tapaan tarkistaa sähköpostini puhelimella, ja siellä se oli: haastattelukutsu. Kiljuin ja hypin ympäri taloa, ja soitin välittömästi serkulleni ja parhaille kaverilleni. Aloimme välittömästi tutkimaan lentolippuja ja hotellihuonetta. Siinä vaiheessa jo pelkästään haastattelukutsun saaminen oli ihan mieletön saavutus. 156 hakemusta, 24 haastatteluun kutsuttua.

Siitä alkoi kolmen viikon odotus. Asiasta ei edelleenkään tiennyt kuin läheisimmät kaverini, sekä ryhmänohjaajani ja englanninopettajani. Mua jännitti ihan mielettömästi, sillä löysin lopultakin UWC-foorumin, josta luin kuinka muut ovat suunnilleen suunnitelleet elämänsä UWC:n mukaan, ja minä olin vasta saanut kuulla siitä. Löysin myös haastatteluihin kutsuttujen Facebook-ryhmän, johon liityin mukaan. Se ei parantanut fiilistä, sillä saatuani tietää että muut ovat Suomen parhaista lukioista, en uskonut mahdollisuuksiini lainkaan.

Lopulta koitti se päivä, kun oli aika lähteä Helsinkiin. Lähdin junalla Oulusta yhdessä mun mummon kanssa päivää aiemmin, huhtikuisena sunnuntaiaamuna. Mua ei siinäkään vaiheessa vielä jännittänyt, sillä olin ehtinyt luoda asenteen, että pelkästään haastattelukutsun saaminen oli jo saavutus. Olimme kuitenkin sopineet illaksi tapaamisen muiden haastateltavien kanssa, ja kävimmekin kahvittelemassa pari tuntia. Vasta siellä tajusin, kuinka kovasti oikeastaan halusin saada sen. Oli myös mukava höpöttää pelkästään UWC:sta, koska kavereillani jotka asiasta tiesivät, tuli se puheenaihe varmaan jo korvista ulos.. Yöllä en sitten saanutkaan unta, ja mua alkoi jännittää ihan todenteolla. Muistan katsoneeni hotellihuoneen kelloa 02.04, ja miettineeni että neljä tuntia aikaa nukkua. Kun aamulla heräsin, olin vielä hermostuneempi. Aamupalalla läikyttelinkin kahvia ympäri pöytää..

Itse haastattelupäivä oli raskas. Tutustuttuani "kilpailijoihini", olin ihan varma, etten tule saamaan yhtään mitään. Kaikki muut olivat paljon älykkäämpiä, paljon parempia ehdokkaita kuin minä. Kun mulla oli kaikki ohi, istuin Kulttuurirahaston tiloissa muiden kanssa kaksi tuntia. En vain pystynyt lähtemään, koska se tuntui niin lopulliselta. Lopulta keräsin itseni, ja lähdin kävelemään ympäri kaupunkia puhuen puhelimessa. Soitin äidilleni, ja sanoin, että huomenna sitten tilataan wanhojentanssimekko ja aletaan katsomaan autokouluja.. Olin niiin varma, että seuraavat kaksi vuotta tulen todellakin olemaan Suomessa. Lähdimme Helsingistä samana iltana yöjunalla. Muistan, kun makasin yläpedillä ja söin karkkia ja puhuin kavereideni kanssa Facebookissa. Ja mua silti jännitti ihan hirveänä. Tiesin, että seuraavana päivänä saisi soittaa kahdelta, ja kuulla miten kävi.

Aamulla olimme takaisin Oulussa. Menin suoraan kouluun matkalaukun kanssa, ja myöhästyin historiantunnilta. Olin väsynyt, ja mun pulssi oli varmaan 150 kokoajan. Siinä vaiheessa kaikille oli jo aika selvää, että olin ollut jossakin, ja kerroinkin kaikille, etten mitenkään voisi saada yhtään mitään. Mun viimeinen oppitunti sinä tiistaina alkoi vartin yli yksi, ja loppui puoli kolmelta. Mun piti siis päättää, pyydänkö kesken äidinkielentunnin luvan poistua soittamaan, vai malttaisinko odottaa puoli tuntia. Keskittyminen sinä päivänä oli aivan jossain muualla, joten kymmenen yli kaksi en enää malttanut odottaa. Menin soittamaan käytävään, mutta totta kai numero oli varattu. Soitin toisen kerran, sama homma. Menin takaisin tunnille, ja vieressä istuvat kaverini kysyivät heti, että miten kävi. Pudistin vain päätäni etten tiennyt, ja odotin. Tunnin loputtua ryntäsin heti ulos luokasta, ja menin tyhjään rappuun soittamaan. Silloin tärppäsi, ja sain kysyttyä miten kävi. Pulssini oli siinä vaiheessa varmasti 200 luokkaa.. Kun sain kuulla päässeeni Italiaan, vaadin ensimmäisenä, että sihteeri varmistaisi asian.. Kun hän lopulta rauhoitteli ja vakuutti minua monta kertaa puhelimessa, pääsin kertomaan uutisen kavereilleni, jotka seisoivat lasiovien takana. Hypin ja huusin: PÄÄSIN ITALIAAN, ja sain heti hirveän määrän halauksia. Olin niiin onnellinen. Isä tuli hakemaan minua koulusta, ja leijuin autoon, jossa kerroin uutiset. Soittelin hurjan määrän puheluita, ja huijasimme isän kanssa äitiä, etten päässyt. Samantien alkoi Facebookissa hurja pyöritys kaikkien osalta, ja voin rehellisesti sanoa, että enempää en päivästä oikeastaan muista. Se meni niin sumennossa, olin niin onnellinen. Pelkäsin vain koko ajan, että joku soittaisi, että se oli virhe, ettei mua oikeasti oltu hyväksytty mihinkään.

Viikko uutisen jälkeen alkoi paperisota Italiaan päin. Täyttelin papereita, joita täytin vielä monta kertaa uudestaankin. Lopetin kemian kurssin koulussa, ja en oikeastaan tehnyt enää muita läksyjä kuin englannin. Jaksoin hädintuskin istua tunneilla, mutta olin silti hirvittävän onnellinen. Ja niin olen vieläkin. En voi vieläkään ymmärtää, että juuri minä olen saanut tämän etuoikeuden. Enkä ikinä voi kiittää tarpeeksi UWC-toimikuntaa, enkä Suomen Kulttuurirahastoa. Huhhuh. Semmoinen oli mun ja UWC:n yhteinen taival tähänasti. Mutta tähänhän se ei todellakaan lopu, vaan tästä se vasta alkaa. Enkä voisi olla siitä yhtään onnellisempi. Oon jo tähän mennessä tavannut niin upeita ihmisiä ja saanut upeita kokemuksia, etten malta odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tiedän, että aina ei tule olemaan helppoa ja mukavaa, mutta semmoista elämä on. Tällä hetkellä olen täysin valmis jatkamaan tätä lyhyttä, mutta sitäkin hienompaa tarinaa.

Mua ei jännitä, ei vielä. En tiedä oikeastaan yhtään, mihin olen menossa, mitä olen tekemässä. Mutta se ei haittaa. Oon valmis ottamaan vastaan kaiken positiivisen, mutta myös kaiken negatiivisen. Oon valmis jättämään mun mukavuusalueen, ja astumaan jonnekin aivan muualle. Oon valmis jättämään mulle tärkeät ihmiset siksi, että tiedän, että he tulevat vielä olemaan täällä. Mun on samaan aikaan helppo ja vaikea lähteä, ja sen mahdollistavat mun ympärillä olevat ihmiset. Kiitos siitä.

kaikki kuvat weheartit.com