Ikävä
Jatkuva ikävä. Sellainen ikävä, joka yllättää mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Reilu vuosi sitten Miami Beachin liikennevaloissa italialaisen ravintolan kohdalla pysähtyessä. Tänään aamulla Rovaniemellä matkalla yliopistolle. Ihastelin bussin ikkunasta ihanaa auringonnousua ja yhtäkkiä näin ja tunsin mielessäni aamut Duinossa; miltä matka koulurakennukseen näytti, miltä cappuccinon ja briochien yhdistelmä tuoksui kadun vastakkaiselta puolelta, miten näin silmissäni kimaltelevan Adrianmeren rakennuksien välistä.
Jatkuva ikävä on myös ihmisiä, joiden kanssa vuosien mittaan viestit ovat kiireiden vallitessa lyhentyneet, ja Skype-keskustelut ovat enää harvassa. Ja silti, kun lopulta malttaa siirtää kiireet syrjään puoleksi tunniksi, tuntuu se Skype-puhelun toisessa päässä oleva ihminen niin rakkaalta ja tutulta, huolimatta siitä, että suurimman osan kanssa ei olla nähty kohta viiteen vuoteen.
Elämän parhaat vuodet?
Kyllä ja ei. UWC muutti mun elämän. Vieläkin näin seitsemän vuotta (!!!) lähdön jälkeen löydän joskus itseni miettimästä, että olinko se todella minä, joka sai sen mahdollisuuden. Säännöllisin väliajoin palaan Spotifyssa UWC Adriatic -soittolistaani ja fiilistelen sen avulla kaikkea mitä tuli koettua. Kuinka onnekas olenkaan, että sain kasvaa aikuiseksi sellaisessa ympäristössä. En kuitenkaan halua uskoa, että vain nuo kaksi vuotta olivat elämäni parhaimmat. Kun joskus vihdoin tulevaisuudessa saan molemmat opinnot purkkiin, alkaa ihan uusi vaihe elämässä. Toivon, että myös ne tulevat vuodet tulevat olemaan elämäni parhaimpia.
Loppuelämän vaikutus
Jos palaan ajassa takaisin siihen hetkeen, kun soitin UWC-komitealle kuullakseni haastatteluiden tuloksen, ei mulla kyllä ollut mitään hajua siitä, kuinka suuri muutos oikeasti olisi tapahtumassa mun elämässä. Ehkä sitä 17-vuotiaana ajattelee asioita vähän pienemmässä mittakaavassa, eikä ihan ymmärrä sitä, että niillä kahdella seuraavalla vuodella olisi loppuelämän kestävä vaikutus.
Jos voisin sanoa jotakin sille 17-vuotiaalle itselleni joka seisoi Oulun lentokentällä kyyneleet silmissä miettien, että mitä ihmettä sitä tuli tehtyä, niin käskisin nauttia joka hetkestä. Kaikki järjestyy aina. Mitään muuta en kadu, kuin sitä että hukkasin liian monta hetkeä stressaten ja murehtien, kun olisin voinut nauttia hetkestä ja kokemuksesta, jota en enää koskaan saa takaisin. En kadu edes sitäkään, kuinka älyttömästi aikaa käytin opintojen parissa. IB-opinnot ovat mahdollistaneet mulle niin paljon, ja olleet niin äärettömän hyvä ponnahduslauta yliopisto-opintoihin. Lisäksi UWC ja IB opettivat minulle kaiken ahkeruudesta ja kovasta työnteosta - olin toki jo lapsesta asti ollut verrattain ahkera oppilas, mutta vasta IB:llä jouduin totisesti epämukavuusalueelleni ja käytin aikaa opiskeluun enemmän kun koskaan. Siitä on totisesti ollut hyötyä nyt suorittaessa kahta yliopistotutkintoa samaan aikaan.
Haluan kuitenkin painottaa sitä, että en ikinä ajatellut UWC:tä tai IB:tä ponnahduslautana, vaikkakin se myös sitä on ollut. Mä opiskelin paljon, koska mun oli pakko, että selvisin kurssit läpi. Toki pitkäjänteisyys tuotti tulosta lopullisten arvosanojen muodossa. Mulle UWC-kokemus merkkasi kuitenkin paljon enemmän kuin IB-tutkinto. IB:n voi käydä Suomessakin, mutta UWC on jotain ihan muuta.
Mä en tiedä mikä tämän postauksen pointti on. Tänään istuessani insolvenssioikeuden luennolla mut valtasi yhtäkkinen tunne siitä, että mun täytyy kirjoittaa jotain. Jos tätä tekstiä nyt lukee joku joka pohtii hakemista, lopeta se pohtiminen. Just do it: kirjoita se hakemus ja lähetä se. Mä oon niin kiitollinen itselleni siitä, että empimisestä huolimatta hakemuksen lopulta hakemuksen lähetin. Jos ajatus pelottaa tai kauhistuttaa samalla kuin kiehtoo, hyvä. Se tunne voi muuttaa sun elämän. "If it's both terrifying and exciting, then you should definitely pursue it."
Linkki hakemukseen: https://www.fi.uwc.org/page/?title=Hakulomake&pid=1277
