KOHTAAMISIA: Raitiovaunussa.

Prahalaisille normaalina sunnuntai-iltana suuntasin paikalliseen jääkiekkopeliin yhdessä kuuden ystäväni kanssa. Edustimme Suomea, Bangladesiä, Irania, Kosovoa, Itä-Timoria (?), Albaniaa ja Japania. Prahalaisten sekä meidän turistien iloksi Praha voitti pelin, joten suunnatessamme takaisin asunnollemme kadut olivat täynnä riehakkaita ihmisiä. Yhdessä ison jääkiekkofanilauman kanssa hyppäsimme raitiovaunuun, jossa äänekäs ja monikulttuurinen ryhmämme herätti huomiota, ja saimmekin paljon katseita osaksemme. 

Päästyämme sisälle raitiovaunuun istuuduimme alas, ja pian viereemme saapuikin eräs tsekkiläinen perhe. Perheeseen kuului vanhemmat sekä kolme poikaa. Toinen pojista istui Bangladesin edustajamme viereen, ja toiset pojat heidän taakse. Heidän isänsä jäi seisomaan heidän viereensä, ja pian lapsirakas Bangladesiläisemme aloittikin keskustelun. Keskustelussa kävi ilmi, että yksi pojista ymmärsi englantia, ja osasi puhuakin muutaman sanan. Siitähän se riemu sitten repesi, ja pojat alkoivat keskustelemaan jalkapallosta, Real Madridista, Cristiano Ronaldosta, ja siitä onko Ronaldo parempi kuin Messi. Jossain vaiheessa Bangladesiläisemme opetti pojille "hämähäkkitervehdyksen", ja poikien poistuessa raitiovaunusta heillä oli kasvoillaan leveät hymyt.

Miksi halusin jakaa tämän tarinan täällä? Siksi, koska kaikki kohtaamiset kertovat UWC-liikkeestä niin paljon. Ilman UWC:tä ja niitä ihmisiä, jotka uskoivat minuun niin paljon, että antoivat minulle tämän mahdollisuuden en olisi ikinä päässyt todistamaan kyseistä kohtaamista. En olisi ikinä päässyt näkemään sitä paloa sen pienen pojan silmissä, kun hän pääsi näyttämään Cristiano Ronaldon kuvia puhelimestaan, tai sitä pilkettä kun hän opetti meille, miten paikalliset sanovat "hei". Tämä kohtaaminen todistaa ainakin kaksi asiaa. Yksi niistä on se, että keskusteluun ei tarvita välttämättä yhteistä kieltä. Kun kaksi ihmistä jakaa saman intohimon, tässä tapauksessa rakkauden jalkaplloon, ei siihen tarvita sanoja. Tämä kohtaaminen todistaa myös sen, että ei kukaan meistä synny vihaamaan erilaisuutta. Meidän joukostamme yksikään ei näyttänyt tsekkiläiseltä, mutta silti kyseiset pikkupojat istuivat rohkeasti viereemme, sekä näyttivät meille kuvia puhelimesta. 

Kyseiset pojat eivät luultavasti muistaneet meidän ryhmäämme enää edes tunnin kuluttua kohtaamisestamme, mutta he jäivät kyllä meidän mieleemme. Ja ehkä jonain tavallisena sunnuntai-iltana, ehkä Prahassa, tai sitten jossain päin maailmaa, nämä pojat opettavat hämähäkkitervehdyksen joillekin muille paikallisille pikkupojille, joiden kanssa he eivät välttämättä jaa yhteistä kieltä.

[x] se tunne kun suomen kieli tuottaa ihan liikaa ongelmia.