.. Mutta onneksi vain kolmeksi kuukaudeksi.
Tällä hetkellä istun Helsingin lentokentällä. Mun silmät on punaiset ja naama turvoksissa valvotuista tunneista, mutta enemmän itketyistä kyyneleistä. Sunnuntaina jätin Duinon sekä puolet ihmisistäni taakseni kolmeksi kuukaudeksi. Ja no, ne loput puolet, osan niistä ehkä pysyvästikin.
Sunnuntai oli mulle rankin päivä koko vuoden aikana. Ja se on aika paljon sanottu, varsinkin jos ottaa huomioon sen, kuinka vaikeita ensimmäiset viikot olivat. Sunnuntaita edelsi kaksi unetonta yötä (yhteensä 3 tuntia niiden kahden yön aikana), mutta sitä ennen en oikein osannut itkeä. IB-show oli perjantaina, ja sitä valmistellessa ja stressatessa meni koko viikko, joten sen jälkeen olin liian väsynyt tuntemaan mitään. Perjantaina sen show'n jälkeen mentiin kaikki satamaan yöksi, mutta valuin yön pikkutunneilla ihan sänkyyn asti nukkumaan kahdeksi tunniksi ennen lauantain valmistujaisia. Valmistujaiset lauantaina oli myös ihan jees, olin aika väsynyt enkä oikein osannut tuntea mitään. Käytiin silloin illalla Candyn kanssa syömässä pitsaa viimeisen illan kunniaksi, ja muuten vietin ajan sen seremonian jälkeen hyvästelemällä lauantaina lähteviä ihmisiä ja viettämällä aikaa muiden kanssa ja auttamalla joitain kavereita pakkaamisessa. Lauantai-iltana mentiin kaikki yöksi meidän isoimman asuntolan pihalle. Laulettiin ja juteltiin, urheimmat nukkui. Tunnin sain nukuttua siellä pihalla, ennen kuin viideltä aamulla iso osa mun läheisimmistä kavereista lähti. Sen jälkeen siivoskeltiin asuntolaa ja jätettiin taas uusia, ja uusia hyvästejä. Halusin itse päästä vähän helpommalta, ja kävin itse hyvästelemässä ne ihmiset, jotka halusin. Tiesin, että jossain vaiheessa tulisin murtumaan, ja siinä vaiheessa kun lähdin hyvästelemästä yhden mulle lähimmistä kakkosvuotisista, murruin ihan täysin. Sen jälkeen koko päivä menikin vähän sumussa.
Menin sitten yhdelle kaverille yöksi, joka asuu Duinon lähellä. Päivä meni niinkin rattoisalla tavalla, kuin että oltiin niillä lounasaikaan. Syötiin lounas, menin nukkumaan itkuisena. Mut herätettiin sitten illalliselle. Söin illallisen, menin jälleen itkuisena nukkumaan. Heräsin aamulla hieman parempana. :D Kotona mun pitäisi olla tiistaina viiden aikaan illalla (kohta!!!), ja aloitin tosiaan matkustamisen viideltä illalla maanantaina. Pakko rakastaa näitä vuorokauden matkustusaikoja.
Mutta tosiaan. Tuli vähän yllätyksenä, kuinka rankkaa lähteminen oli. Puolet on vasta/jo ohi, mutta en vain vieläkään pysty ymmärtämään sitä, että kun tullaan elokuussa takaisin, puolet ihmisistä on ihan uusia. Mulla on/oli monta tosi läheistä kakkosvuotista, enkä vaan pysty ymmärtämään, että ne ei tule olemaan mun jokapäiväisessä elämässä enää. Totta kai tulen näkemään niitä tärkeimpiä vielä, mutta ei se ole sama asia. Ymmärrän myös hyvin sen, että tämä kaikki on osa tätä kokemusta, osa elämää. Sen tiedostaminen ei vain tee mitään helpommaksi.
Nyt pitäisi yrittää kääntää elämä takaisin Suomeen vähäksi aikaa. Edessä on kolme kuukautta Suomi-aikaa, johon tulee mahtumaan paljon töitä (aloitan jo huomenna aamuna reippaana!) ja opiskelua. Mutta myös laatuaikaa perheen ja kavereiden kanssa, hauskanpitoa ja unohtumattomia hetkiä. Ei se auta. Suomalaisella sisulla kai sitä tästäkin päästään yli. Kirjoittelen vielä myöhemmin tällä viikolla yhteenvedon tästä ykkösvuodesta, tää nyt on tämmönen olen Suomessa -ilmoitus enemmän. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti