keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Tarvitseeko aina jaksaa?

Asia, jota olen tämän lukukauden aikana miettinyt. Pitääkö aina jaksaa? Oikeastaan koko viimeisen viikon ajan olen ollut uupunut. Aamuisin on tehnyt mieli vain jäädä sänkyyn nukkumaan. Hyvänä esimerkkinä toimii sunnuntai, jolloin nukuin päiväunet. Ei siinä mitään, mutta 1) yleensä en ikinä nuku päiväunia ja 2) nukuin noin kolme tuntia ENNEN ILLALLISTA. Opiskelun kanssa ei ole motivaatiota, puhumattakaan pääsykokeista, ja ainoa asia mikä on pyörinyt mielessä, on ollut kotiinlähtö. Pakko päästä kotiin rauhoittumaan, nukkumaan, syömään kunnon ruokaa, vain olemaan. Mikään ei ole huvittanut. Mun kämppis sanoi mulle suoraan, että se ei ihmettele yhtään. Vedin liian tiukalla koko syksyn, en antanut itselleni yhtään armoa. Opiskelua, opiskelua, kirjoja ja oppianeita toistensa perään. Aamupalalla historian- tai pääsykoekirjan kanssa, ettei aika mene hukkaan. Liika on liikaa.
Jutellessamme samasta aiheesta kämppikseni kanssa, kysyin, että miten selviän ensi lukukauden? Jos nyt tämä oli liian pitkä aika ja lopussa ei saa enää itsestä mitään irti, miten sitten ensi lukukausi ja loppukokeet, joista viimeinen on päivä ennen valmistujaisia? Jos en jaksanut nyt loppuun asti, mitä käy toukokuussa, kun kyseessä ovat tähänastisen elämäni tärkeimmät kokeet? 

Olen yleensä ollut ihminen, joka ei koskaan luovuta. Yksi asia mikä minussa on muuttunut UWC:n aikana, on ehdottomasti ollut tämä asia. Jätin italian opiskelun kesken, koska opettajani oli sanonut, että minun ei ehkä kannattaisi jatkaa… Voisin väittää, että entinen minä ei olisi ikinä luovuttanut, päinvastoin, entinen minä olisi opiskellut italiaa entistä enemmän, ja näyttänyt sille opettajalle, että kuka osaa ja kuka ei. Nykyinen minä oli kuitenkin ihan tyytyväinen päätökseen jättää italian opiskelu, koska se hyödyttäisi muita aineita. Se on totta, eikä mua italian poisjättö kaduta, mutta mietin vain, että miten tähän pisteeseen on tultu. Onko se hyvä vai huono juttu, että joskus osaa luovuttaa ja päästää irti?
Ahdistuksen kanssa olen myös käynyt taistelua pääni sisällä tulevaisuudestani. Mennäkö opiskelemaan sinne minne kaikki olettavat mun menevän, vai ollako rohkea ja tehdä päätöksen välittämättä muiden mielipiteistä? Tämä on helppo kysymys, muiden mielipiteiden huomioiminen ei ole ikinä ollut mun prioriteetti, ennemminkin käyn kamppailua itseni kanssa. Mennäkö opiskelemaan sitä, minkä syvällä sydämessä tietää olevan se oikea ala, vai mennäkö opiskelemaan sitä alaa jonne on koko elämänsä ajan tähdännyt? Vaikeita asioita, vielä vaikeampia ajatuksia.

IB:ltä suoraan suomalaiseen yliopistoon pääseminen on aika harvinaista, johtuen ihan siitä syystä, että siinä missä yo-tutkinnon suorittaneilla ihmisillä on kirjoitusten lopusta asti pääsykokeisiin aikaa valmistautua, mikä on käytännössä noin kaksi ja puoli kuukautta, on IB:n loppukokeiden jälkeen noin puolitoista VIIKKOA, mikä sisältää mun tapauksessa myös valmistujaiset sekä maasta toiseen muuton. Kiitos ja hei, siis. Sen takia yritän antaa itselleni hiukan armoa, että vaikka en pääsisikään sisään tänä vuonna, voin viettää upean välivuoden jonka jälkeen olisin täysin varma siitä mitä haluan, ja olisi uutta puhtia lukea pääsykokeisiin. Tässä asiassa en kuitenkaan aio luovuttaa, vaan luen mitä pystyn, ja jos pääsen sisään, hyvä, jos en, harmi ja ensi vuonna kokeillaan sitten uudestaan.

Huolimatta väsyneestä meiningistä ja ”laiskottelusta”, on elämään mahtunut onnellisiakin hetkiä viime päivien aikana. Teekupposet ja keskustelut niiden äärellä, lukemattomat ruokala-keskustelut ja laulut (sori iskä, tiiän että ruokapöydässä ei saisi laulaa, mutta kun…), projektiviikkosuunnitelmat, päivän ensimmäinen ja ainoa kahvikupponen aamiaisella, mielettömän kauniit auringonnousut ja –laskut, tähtitaivas, talvilomasuunnitelmat, lukemattomat halit ja vaihdetut hymyt, mielenkiintoiset keskustelut joka tunnilla… Kyllä niitä ilonaiheitakin siis riittää.

Aina ei siis tarvitse jaksaa. Kyllä kai sen vielä jonain päivänä oppii. Siihen mennessä ei kuitenkaan kannata stressata turhia, eikä unohtaa niitä elämän pieniä, kauniita hetkiä. Tulevaisuus ei murehtimalla muutu eikä järjesty, eivätkä kasaantuvat koulutyöt ahdistumisella hoidu. Välillä on kuitenkin hyvä vain päästää irti, antaa itselle luvan olla jaksamatta ja taistelematta. Mutta vain välillä. Nyt olisi vielä kolme deadlinea jäljellä, ja sen jälkeen aion sallia itselleni muutaman päivän vapaata. Sitten taas uusilla voimilla uusien projektien ja IB:n viimeisen lukukauden kimppuun. Ja Suomi, kuuden päivän päästä nähdään! :)

4 kommenttia:

  1. VÄLIVUOSI KUULLOSTAA HYVÄLTÄ OPISKELUA AJATELLEN,OLET NUORI ,AIKAA ON KÄYDÄ KOULUA JA OPISKELLA ,JOS HALUAA,SULLE KYLLÄ RIITTÄÄ TEKEMISTÄ.HYVÄÄ KOTIMATKAA SINULLE ,SEKÄ YSTÄVÄLLESI,KOHTA SAAN SUA RUTISTAA,RAKKAUDELLA MUMMU

    VastaaPoista
  2. Mun mielestä ainakin on taito myöntää, että nyt vois olla aika lopettaa. Luovuttaminen ei mun mielestä ehkä oo oikea termi, koska se viittaa siihen, ettei huvittanut ja viitsinyt. Ja mitä jatko-opiskeluihin tulee, pyri sinne minne haluat, sinne joka tuntuu oikealta. (:

    VastaaPoista