AJATUKSIA KAHDESTA ENSIMMÄISESTÄ KUUKAUDESTA

*kirjoitettu 25.10.2013

Taas on kuukausi sitten vierähtänyt. Siitä on jo kaks kuukautta kun itkin ja istuin Oulun lentokentällä ja päivitin mun Facebookin tismalleen näillä sanoilla: "Vannoin etten itkis ku tää päivä koittaa mut no.. Anyway tästä alkaa mun elämän suurin kaks vuotta kestävä seikkailu! Italia, täältä tullaan!!"  Ja tuon päivän jälkeen on kyllä opittu aika paljon. Tästä paikasta on tullut mulle koti, näistä ihmisistä on tullut mulle toinen perhe. Elämästä täällä on tullut normaalia arkea. Mutta vaikka elämä onkin normaalia arkea, eilen tyttöjen kanssa hieman juhlistaessa kahden kuukauden taivalta puhuttiin siitä, että siltikään yksikään päivä ei täällä ole samanlainen. Joka viikko on kokee jotain uutta, näkee jotain uutta tai ainakin tuntee jotain uutta.

Aika kaukana ollaan jälleen siitä ensimmäisestä viikosta, jolloin oikein mikään ei sujunut. Oli ikävä kotiin ja en ollut erityisen puhelias tyyppi. Löysin itseni ensimmäistä kertaa tilanteessa jossa olin ujo. En oikein tiennyt miten täällä pitäisi olla, UWC-maailma kun on ihan toista luokkaa kun se missä olin viettänyt koko elämäni. Varsinaista italialaista kulttuurishokkia mulle ei koskaan tullut, saa nähdä tuleeko, mutta UWC-kulttuurishokki kylläkin. Koska ennen kaikkea, vaikka me eletään täällä keskellä paikallista elämänmenoa, kyllä meidän elämänmeno on enemmän UWC:ta. Ja se ei todellakaan sovi kaikille. Mun sopeutuminen on ollut helppoa, joidenkin muiden sitten taas ei. 

Tällä hetkellä voin täydestä sydämestäni sanoa, että elän mun unelmaa. Aina ei oo helppoa, mutta ei kotonakaan ollut, ei missään oikeastaan oo. Ja täällä kukaan ei todellakaan oo siksi, että ois helppoa. Just puhuttiin yks päivä kavereiden kanssa, että kuinka helppoa kotona olisikaan, mutta kuinka se juuri on se syy, miksi ollaan täällä. Meillä kaikilla on jokin syy miks me täällä ollaan. Jokin voima tiesi vissiin jo viime jouluna, että mun elämä muuttuu totaalisesti, kun sain joululahjaksi uuden matkalaukun "matkustusvuotta" varten. Silloin tiedossa oli kaksi reissua, yksi Espanjaan ja yksi Saksaan, vaikka itse asiassa vielä jouluna luulin, että menisin kolmeksi viikoksi Italiaan... Enpä olisi arvannut että se laukku kerran jo sisälsi koko mun elämän, ja nyt se tulee kuskaamaan mun tavaroita edestakaisin kahden kodin välillä, kahden vuoden ajan. Kuka olisi arvannut. 

Kahden kuukauden aikana oon luonut sydänystäviä, joille voin puhua kaikesta. Oon tehnyt oudoista rutiineista tuttuja. Oon itsenäisempi ja vahvempi, vahvempi kuin koskaan ennen. Täällä on tosi tärkeää että pystyy pitämään omista mielipiteistä kiinni, koska täällä kaikilla on oma mielipiteensä. Tunneilla on ihan oikeasti välillä taisteltava, että saa puheenvuoron, koska kaikilla on asiaa. Ei enää yksinpuheluja niin ku musta välillä Suomessa aina tuntu. Opin jokaikinen päivä jotain uutta eri kulttuureista, mikä on ihan mahtavaa. Samaa mieltä ei tarvi olla, kunhan osaa esittää argumentin oikein. Nautin ihan suunnattomasti kaikista keskusteluista, oli se sitten meluisassa ruokalassa stereotypioista tai lämmin teekuppi kädessä myöhään yöllä politiikasta. 

Jos aiemmin luulin, että mun englanti on hyvällä tasolla niin ei ollut. Mun ajatukset on nykyään suurimmaksi osaksi enkuksi, ja vaikka joku puhuis mulle suomea niin vastaan enkuksi jos en ajattele tarpeeksi pitkälle.. Tai ainakin mun pitää hakea suomennosta jonkun aikaa.. Suurimmaksi osaksi mun ajatukset menee kuitenkin näin: Tarvin cafe että I can finally wake up tänään. Joo, tosi fiksua.

Oon muuttunut nyt jo ihan mielettömästi, sanoin tuon ekan viikon jälkeenkin mutta jos nyt aattelen, niin se saatto olla vähän liioittelua. Mua ei enää naurata kaikki samat jutut mitä ennen, ja musta on tullut paljon kriittisempi ajattelija. Mun ajatusmaailma on oikeastaan kellahtanut kumolleen (voiko noin sanoa?), mutta kyllä tuolla jossain vielä on se sama sarkastinen Tiia. Sarkasmi ei luojan kiitos oo hävinnyt mihinkään, haha. 

Ja jos luulin aiemmin arvostaneeni Suomea, on sen arvostus (jälleen) kohonnut ihan uusiin lukemiin. En halua edes tietää millaisen nationalistimaineen oon täällä jo saanut, mutta hyvästä syystähän mä oon ylpeä. Ylpeä muistaen myös kritiikin. 

Mulla on ihan mieletön ikävä suomalaista ruokaa. Jos saisin tohon lähikauppaan kaikki omat jutut kuten maitorahkan, rasvattoman raejuuston, valion rasvattoman maidon ja ruisleivän ja pakastimen täyteen itepoimittuja marjoja niin oisin maailman onnellisin tyttö. Ihan epäreilua että erityisesti ne jotka tulee jenkeistä laihtuu vaan koska ne syö täällä pakosta "terveellisemmin" ja liikkuu koska ei käytetä autoja. Ja sitten me toiset mennään ihan päinvastaseen suuntaan puntarilla... Pasta alkaa pikkuhiljaa tulemaan korvista ulos, vaikka en syö sitä todellakaan joka päivä. 

En mä oikeastaan tiedä mitä muuta voisin kirjoittaa, kun että oon ihan mielettömän kiitollinen kaikille niille ihmisille, jotka mahdollistaa ja mahdollisti mun lähdön ja olon täällä. UWC on jotain semmoista mitä ei kannata edes yrittää selittää, koska se pitää kokea itse että sitä voi yrittää ymmärtää. 

Kaksi kuukautta siis takana. Samaan aikaan tuntuu että siitä on ikuisuus kun lähdin, mutta silti aika menee ihan hirveää vauhtia. Kokoajan on perjantai. Ja maanantai-aamu. Mua suoraan sanottuna jo vähän pelottaa ajatus siitä, että Suomeen pitäisi matkustaa alle viidenkymmenen päivän päästä. Mun elämä on nyt täällä, ja sitten se pitäisi osata jälleen siirtää takaisin Suomeen kuukaudeksi. Ja sitten taas takaisin tänne. 

Joka tapauksessa, paljon on siis kahden kuukauden aikana opittu, mutta vielä on paljon, paljon oppimista edessä. Niin luokkahuoneissa kuin niiden ulkopuolellakin. Kuukauden päästä kun kirjoitan kolmen kuukauden tunnelmia, ajatuskset saattaa taas olla ihan erilaiset. Toivotaan, että sillonkin oon yhtä onnellinen kuin nyt. Ja miksen olisikaan: elän mun unelmaa, unelmaa, jonka en edes tiennyt olevan mahdollinen.