Eilen osa mun kavereista palasi takaisin koulunpenkille. Ja se tuntuu tyhmältä. Vaikka mulla on vielä melkein kuukausi lomaa jäljellä, se ei tunnu samalta. Syksyfiilis on saapunut. Yöt on kosteita ja pimeitä, kylmiä. Illat vietetään nykyään sohvan nurkassa katsoen leffaa, ei todellakaan ulkona. Äskön katsottiin Holiday, joka on kiistatta paras elokuva mun mielestä.. Ainoa juttu on se, että se on jouluelokuva. Mutta jos ulkona sataa kaatamalla vettä ja on pimeä, on ihan ok katsoa jouluelokuvaa ja haaveilla kaakaosta? Ainaki mun mielestä.
Toisaalta toivoisin, että tää kesä jatkuis ikuisesti. Kiistatta paras kesä ikinä, ja sen takia pelkään sen loppumista. Mitä tämän jälkeen? En edelleenkään tiedä mun tulevaisuudesta mitään. Arjen rytmi on ollut mulle aina hyvin tärkeä. Mun kaverit ja perhe on nauranut hysteerisesti mun aikataulutetuille arkipäiville. Aina tiettyyn aikaan suihku ja iltapala. Tiettyyn aikaan tehty läksyt ja käyty lenkillä. Nyt mulla ei oo pienintäkään aavistusta siitä, millanen arkirytmi mua odottaa. Ja se vaivaa mua.
Oon viettänyt öitä lukien vaihtariblogeja viimeiset pari viikkoa. Ja tavallaan toivoisin, että olisin lähdössä vaihtoon. Silloin tietäisin, mikä mua odottaa. En halua kuulostaa epäkiitolliselta, sillä sitä en todellakaan ole. Kuten olen sanonut monessa postauksessa, en voisi olla yhtään onnellisempi, en yhtään kiitollisempi, siitä, että juuri minä saan tämän tilaisuuden. Ja aion käyttää sen mahdollisimman hyvin. Mua ei oikeastaan jännitä eikä pelota, mä vaan haluaisin tietää edes jotain. Ja toisaalta en. Tämmöinen mä nykyään oon. Mun mielialat vaihtelee ihan kokoajan. Mulla on ollut takana niin mieletön kesä, että Suomen ja kaikkien ihmisten jättäminen hieman harmittaa. Sitä harmitusta kestää sen yhden minuutin, ja sen jälkeen olen taas niin innoissani ja niin valmis lähtemään. Mutta ehkä tää kuuluu vaan asiaan. Eihän lähtemisen kuulu olla helppoa.
Välillä, kun Suomessa on ihan älyttömän hauskaa, mun täytyy muistuttaa itselleni, miksi haluan lähteä. Mutta ei siihen vaadita paljoa. Pelkkä yleismoodi todistaa sen. Mä en oo ikinä ennen ollut näin onnellinen. Toissapäivänä mulla oli huono päivä. Se alko jo aamulla, kun mun aamupuuro epäonnistui. Ja kyllä, aamupuuron koostumus voi oikeasti vaikuttaa päivän kulkuun merkittävästi.. Mikään ei oikeastaan kiinnostanut, ja joka syksyinen flunssa ei ainakaan helpottanut asiaa. Edes hyvä ilma ei piristänyt mua. Mutta ei se haitannut mua. Sillä mulla ei oo ikinä ennen ollut yhtä paljon huonoja päiviä, kun tänä keväänä/kesällä. Huonot päivät kuuluu elämään. Mulla on niitä Suomessa, ja mulla tulee varmasti olemaan niitä myös Italiassa.
Tällä hetkellä tunnelmat lähdön suhteen on todella positiiviset. Mä tiedän, että sen, mitä tänne jätän, odottaa mua täällä. Ei kaikki, mutta tärkeimmät, niin asiat kuin ihmisetkin. Ja mä lähden etsimään jotain uutta tärkeää. Jotain, joka odottaa mua sitten aina siellä. En voi aatella, että lähtö olisi loppu. Pikemminkin se on alku. Se on alku jollekin aivan uudelle ajalle mun elämässä. Se on alku kaikille mun unelmille, alku mun tuleville unelmille.
Välillä mua jännittää kaikki tämä, välillä jopa pelottaa. Mielessä pyörii tuhansia ajatuksia ja kysymyksiä. Mutta jännitys, ja jopa terve pelko kuuluu mun mielestä asiaan. Mun tuutori sanoi sen mulle hyvin: Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että pelkää ja tekee silti. Ja rohkea mä aion olla. Aion yrittää ja kokeilla kaikkea uutta, vaikka en heti onnistuisi. Aion nauttia joka hetkestä, huonoistakin parhaani mukaan. Mutta ennen kaikkea, aion elää. Loppujen lopuksi, kaksi vuotta on aika lyhyt aika. Ja haluan saada kummastakin vuodesta kaiken irti.
Sattumalta törmäsin blogiisi ja tunsin vastustamatonta halua kommentoida, vaikka yleensä pysyttelenkin hiljaisena lukijana.
VastaaPoistaTämä sun postaus herätti mussa paljon tuttuja tunteita. Kävin ite läpi reilu kolme vuotta sitten ulkomaille lähtiessäni samanlaisia, pelonsekaisiakin tunteita ja fiiliksiä. Yhtenä hetkenä olin mielettömän innoissani siitä, että pääsin töihin ulkomaille, elämään vieraassa maassa. Samalla takaraivossa sykki koko ajan ajatus, että pelotti ja harmitti jättää elämä Suomeen. Olinhan kuitenkin asunut Suomessa koko sen tähänastisen elämän, kaikki oli täällä ja Irlannissa ei ollut vielä mitään. Ei tuttuja, ei mitään mihin tarttua. Lähtöpäivän aamuna muistan itkeneeni ja nauraneeni samaan aikaan, olin ihan sekaisin kun en tiennyt mitä piti tuntea.
On luonnollista, että sua rutiineihin tottuneena ihmisenä vaivaa se tietämättömyys tulevasta. Mutta rutiineitakin on pakko muuttaa ja joskus se on hyvästä, epätietoisuus omasta tulevaisuudestaan on joskus hyvästä. Sillon on hyvä hetki olla hetki itsensä kanssa, valmistaa itseä mahdolliseen uudelleenrakentumiseen - koska sitä siellä tapahtuu, rakennat itseäsi uudelleen ihmisenä (minkä varmasti tiesit). Suomeen voit jättää kaikki ne täällä olleet rutiinit ja luoda uudet Italiassa. Menneisyyteen ja vanhaan elämään ei kannata takertua, Suomi odottaa sua perheesi kanssa, se vanha elämä ei karkaa mihinkään.
Oot rohkea nuori nainen, pidä mielessä nuo tuutorisi sanat, älä luovuta vaikka hankalia tilanteita tulisi eteen, mene ja elä, tee paljon virheitä ja onnistu niiden jälkeen. Jotkut ihmiset jäävät vain haaveilemaan ja hautaavat unelmansa, sä oot päässy jo tähän asti, mikään ei voi pidellä sua.
Tämän kommentin piti olla jotenkin järkevä ja selkeä, mutta siitä tuli sekava. Toivottavasti sait kuitenkin jotain irti :)
Kiitos paljon tästä kommentista, voin samaistua siihen ihan täydellisesti. Tavallaan se epätietoisuus siitä mitä on edessä, on jännittävää ja ihanaa. En tiedä mitään ja se on virkistävää vaihtelua.
PoistaTuo on totta, ettei tiedä mitä pitäisi tuntea. Vaikka ei se varmaan niin mene, luultavasti ei oo olemassa tunnetta, joka PITÄISI tuntea. Parempi vaan yrittää hyväksyä ja käsitellä ne tunteet mitä tulee vastaan.
Kiitos vielä, sun kommentti valoi muhun uskoa entistä enemmän, että tuun pärjäämään. :) kiva että kommentoit! :)