MAAILMA ON TEHTY MEITÄ VARTEN, JOKAINEN TÄNNE JONKUN JÄLJEN JÄTTÄÄ.

Lähtö. Se on niin kaukana, mutta kuitenkin koko ajan mielessä. Yritän elää hetkessä ja nauttia Suomesta, ja se onnistuu yllättävän hyvin. Yritän arvailla, mitä mulla tulee olemaan ikävä. Ainakin kokoajan päällä olevia whatsappi-keskusteluja ja sitä, että jos haluan omaa rauhaa, tarvii vaan mennä omaan huoneeseen. Rahkaa, suklaata, ruisleipää ja maitoa. Näitä tavallisia. Mutta tosiasia on se, että mä en voi tietää. En voi tietää, mitä tuun ikävöimään, ennen kuin oon elänyt sen.

Multa on kysytty usein, että miksi mä lähden. Eikö lukio ja Suomi oikeasti kelvannut? Kyllä ne olisivat kelvanneet, todellakin. Lähtö on kuitenkin mulle toteutunut unelma (okei ei se vielä oo toteutunut mutta ymmärsitte ehkä pointin). Koko elämäni ajan oon halunnut päästä pois. En siksi, että mua ahistaisi Muhos ja että en kestäisi tätä. Oon halunnut päästä pois, koska maailmassa on niin paljon muutakin nähtävää. On niin paljon koettavaa, niin paljon ymmärrettävää. En lähde pakoon. En lähde siksi, että odottaisin muualla olevan parempaa. Yksi syy lähtöön on myös se, että opin ymmärtämään myös tätä kaikkea tuttua paremmin. Opin ymmärtämään kotia. Kuulostaapa hassulta.

Oon niin onnellinen, että sain tämän mahdollisuuden. Suomeen olisi ollut helppo jäädä. Täällä mulla on ihana perhe, rakkaat lemmikit ja parhaat kaverit. Mulla oli aivan huippu koulu. Olin nuorisovaltuuston puheenjohtaja ja oppilaskunnan hallituksen sihteeri. Kaikista noista asioista oon ollut ihan mielettömän iloinen. Mutta on kuitenkin se mahdollisuus, että tuolla jossain on jotain vielä mahtavempaa. Ei samalla tavalla, mutta siellä jossain odottaa jotain, jonka vuoksi kannattaa lähteä. Oli se sitten mitä tahansa.

Vaikka välillä ajatus siitä, että lähtee on pelottava, hetkeäkään en oo katunut. Koko hakuprosessin ja nyt tämän kaiken aikana olen sanonut että lähtö olisi/on ihanan pelottavaa. Pelottavaa juuri siksi, että täällä on kaikki niin hyvin kuin vain voi olla. Ja ihanaa juuri siksi, että mulla on siihen mahdollisuus. Että mulla on rohkeus lähteä, vaikka asiat ovat hyvin. Ei se helppoa tule olemaan, sen voin arvata. Mutta ei sen pidäkään olla. En olisi hakenutkaan koko stipendiä, jos olisin halunnut päästä helpolla. Tässä on tilaisuus haastaa itseni oikein kunnolla, nähdä, mihin musta oikeasti on. Ja oon niin valmiina siihen haasteeseen. Loppujen lopuksi, tässäkin tärkeintä on matka, ei määränpää.

Aika sekavia ajatuksia. Jos tiivistäisin tän postauksen yhteen lauseeseen, se kuuluis näin: Oon vaan niin hirvittävän onnellinen.