BYE BYE 2014

Vuoden viimeisinä päivinä mulla on yleensä ollut tapana muistella kulunutta vuotta. Mikä olisikaan parempi aika heijastella vuoden tapahtumia, syitä ja seurauksia, ja miettiä kaikkia niitä "oppitunteja", mitkä tämä vuosi jättää jälkeensä.

Vuosi 2014 oli mun elämässä haastava vuosi, ehkä kaikista haastavin tähän mennessä. 2014 oli kovan työnteon ja opiskelun, hauskan pitämisen, aikuiseksi tulemisen, tulevaisuuden suunnittelemisen ja henkilökohtaisten haasteiden vuosi. Paljon tuli opittua, mutta myös tajuttua kuinka paljon sitä oppimista vielä on.

Tänä vuonna haasteellista oli ehdottomasti opiskelu, mutta ehkä kaikista haastavina terveys ja siihen liittyvät ongelmat ja se, kuinka niihin ei aina voi vaikuttaa. Myös ihmissuhteet aiheutti ongelmia muutaman kerran, mutta suurimmaksi osaksi ihmissuhteiden kannalta oli varsin onnistunut vuosi. Ei siis voikaan muuta kuin kiittää kaikkia heitä, jotka ovat pysyneet rinnalla ihan koko ajan. Te kyllä tiedätte keitä olette.

Ensi vuonna on taas muutosten aika, kun viikon päästä lennän Italiaan viimeisen kerran. Toukokuun jälkeen elämässä puhaltavat jälleen uudet tuulet, mutta niiden eteen pitää tehdä kovasti töitä. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä tänään, koska tänään on aika nauttia. Miettiä kulunutta vuotta, nauraa kaikille ihanille muistoille, ehkä itkeä tai mun tapauksessa haluta itkeä vähemmän mukaville muistoille. Tänään on lupa juoda hieman kuohuviiniä, ja vain olla. Murheet, suunnitelmat ja aikataulut siirretään suosiollo odottamaan huomista.

Oikein ihanaa ja mieletöntä Uutta Vuotta kaikille! <3

kuva täältä!

JUURI NYT: HELSINKI-VANTAA

Täällä sitä taas istuskellaan. Erinäisistä syistä saatiin vain ensimmäinen ja viimeinen lento mun ystävän kanssa yhteisiksi, joten tällä hetkellä istuskelen täällä lentokentän Picnicissä ja odottelen häntä. Tämä on aina yhtä jännää, kun yhtäkkiä ympärillä puhutaankin pelkästään suomea. Tällä kertaa lähteminen oli helpompaa, ei ole enää suuria tunteita mukana. Tämä kerta eroaa sillä, että viime joululomalle lähtiessäni en tiennyt, että mikä kotona odottaa, ja kesälomalle lähtiessäni tilanne oli eri, kun oli juuri hyvästellyt puolet koulusta. Eilen muutama ykkösvuotinen kysyi, että olenko surullinen? Vastasin että ei, en ole, tämä tauko on nyt ainoa asia mitä tarvin, ja miksi loma olisi surullinen asia. He täsmensivät kysymystään sillä syyllä, että seuraavan kerran kun matkustan Italiaan, se on viimeinen kerta vähään aikaan, ja se on viimeisen lukukauden alku.

Itse en ajattele asiaa tuolla tavalla. Totta kai tiedän, että toukokuussa Duinon ja ihmisten hyvästeleminen tulee olemaan hankalaa, mutta sitä on turha miettiä vielä. Tiedän, että toukokuussa tulen olen olemaan valmis lähtemään, loppujen lopuksi tämä kokemus ei olisi niin vaikuttava jos se kestäisi yhtään pidempään.

Tällä hetkellä kuulokkeista kuuluu italialaisen miesartistin valloittava ääni, rakastuin hänen kappaleisiinsa viime viikonlopun aikana. Viime yönä valvottiin myöhään parhaimpien kavereiden kanssa. Hauskinta on se, kuinka osasta ihmisistä joista en viime vuonna niin välittänyt, on muodostunut mulle mun parhaimpia ystäviä. Elämä yllättää näköjään aina. Muutenkin kakkosvuotisena oleminen oli mulle huomattavasti helpompaa. Olin paljon sosiaalisempi, hurjasta opiskelutahdista ja -määrästä huolimatta. Parempi myöhään kun ei milloinkaan, kai.

Eilen keskustellessani parhaan ystäväni kanssa, tajusin, että muutuin paljon tämän lukukauden aikana. Vielä pari viikkoa sitten olin varma, etten muuttunut yhtään, mutta nyt on pakko ottaa nuo ajatukset takaisin. Tämä vuosi oli ehkä hieman hämärä mulle, olin jotenkin hukassa suurimman osan ajasta. En ole varma, että vieläkään tiedän, missä olen ja mitä haluan, mutta toivotaan, että vuosi 2015 tuo jotain päätöksiä mukanaan. Nyt kuitenkin pistetään kolmas lukukausi pakettiin, vaikka kouluhommia riittääkin koko lomalle. Muutaman päivän aion kuitenkin antaa itselleni vapaata, ja sitten taas uusilla voimilla uusien haasteiden kimppuun. Tulen päivittämään blogia myös loman aikana, ainakin ruokaremontti postausta on tulossa, joten pysykää kuulolla.

MIELESSÄ JUURI NYT

 

Eilen meitä oli kasassa noin parinkymmenen hengen porukka, jonka kanssa kiersimme ympäri Duinoa laulamassa joululauluja ovelta ovelle. Oli ihan mahtavat kaksi ja puoli tuntia, ja joulufiilis kyllä nousi uusiin ulottuvuuksiin! Tällä viikolla sää on ollut myös parempi, auringonpaistetta vihdoin ja viimein varmaan yli kuukauden mittaisen sadeputken jälkeen… Meillä on menossa myös ”Italian week”, eli kaikilla ”kansoilla” (maanosilla yleensä) on vuorotellen viikot, jolloin on erilaisia työpajoja, maistiaisia ja se yleensä kruunautuu aina lauantaisin show’hun. Omaani osallistuin jo viime vuonna, joten tänä vuonna saan nauttia kaikkien muiden järjestämistä viikoista.

Alkuviikon postaukseen hieman viitaten, väsynyt meininki on jatkunut, mutta olen yrittänyt sen laittaa sitten sosialisoitumiseen, jatketaan koulujuttujen kanssa sitten kotona… Yksi koulujuttu pitäisi kyllä saada vielä hoidettua alta pois ennen maanantaita, mutta eiköhän se huomenna tule valmiiksi. Sitten voikin alkaa odottelemaan kotiinlähtöä meksikolaisen ystäväni kanssa, ja sitä myöten sitten joulua.

Yleensä lauantaiaamut olen jättänyt unelmoinnille – pinterestille ja spotifylle. Tänä aamuna vihdoin ja viimein myönsin itselleni, mitä OIKEASTI elämältäni haluan, sekä tärkeän että ei niin-tärkeän päätöksen, ja nyt hieman jännittää. Sain kuitenkin kavereilta sekä täällä että Suomessa hurjasti tukea suunnitelmieni kanssa, joten eiköhän se tästä. Tyypillistä minua on päätyä ratkaisuun, johon oli kovasti vannonut ettei tule päätymään… Jännittyneellä, mutta odottavalla mielellä täällä ollaan siis, ja jonkinmoinen sisäinen rauha on taas vaihteeksi löydetty. Tuon ei-niin-tärkeän päätöksen voin täälläkin jakaa, mikä liittyy hiustenväriin. Blondina olo on nähty, joten joululomalla tämän pään väri tulee vaihtumaan taas ruskeaksi. :D Tämä viikko on muutenkin ehkä ollut hieman syvällisempien ajatusten viikko, ja oma elämä ja sen suunta on ollut kyllä paljon mietinnän alla. Ennen kaikkea oma itseni, käyttäytyminen erilaisissa tilanteissa, sekä ympärillä olevat ihmiset.

Nyt kuitenkin valmistumaan illan show’hun, joka show’n yhteydessä meille annetaan jokin henkilö, keneksi meidän pitää pukeutua, ja mulle määrättiin henkilö jonka nimeä en edes muista enää, mutta joku italialainen tv-tähti se oli, ja sen verran voin kertoa, että asu tulee sisältämään blondit kiharat ja avaran kaula-aukon… Eli ei kun kiharrin käteen ja joulumusiikit soimaan, kohta sitä istutaan jo koneessa matkalla kotiin!

Tarvitseeko aina jaksaa?

Asia, jota olen tämän lukukauden aikana miettinyt. Pitääkö aina jaksaa? Oikeastaan koko viimeisen viikon ajan olen ollut uupunut. Aamuisin on tehnyt mieli vain jäädä sänkyyn nukkumaan. Hyvänä esimerkkinä toimii sunnuntai, jolloin nukuin päiväunet. Ei siinä mitään, mutta 1) yleensä en ikinä nuku päiväunia ja 2) nukuin noin kolme tuntia ENNEN ILLALLISTA. Opiskelun kanssa ei ole motivaatiota, puhumattakaan pääsykokeista, ja ainoa asia mikä on pyörinyt mielessä, on ollut kotiinlähtö. Pakko päästä kotiin rauhoittumaan, nukkumaan, syömään kunnon ruokaa, vain olemaan. Mikään ei ole huvittanut. Mun kämppis sanoi mulle suoraan, että se ei ihmettele yhtään. Vedin liian tiukalla koko syksyn, en antanut itselleni yhtään armoa. Opiskelua, opiskelua, kirjoja ja oppianeita toistensa perään. Aamupalalla historian- tai pääsykoekirjan kanssa, ettei aika mene hukkaan. Liika on liikaa.
Jutellessamme samasta aiheesta kämppikseni kanssa, kysyin, että miten selviän ensi lukukauden? Jos nyt tämä oli liian pitkä aika ja lopussa ei saa enää itsestä mitään irti, miten sitten ensi lukukausi ja loppukokeet, joista viimeinen on päivä ennen valmistujaisia? Jos en jaksanut nyt loppuun asti, mitä käy toukokuussa, kun kyseessä ovat tähänastisen elämäni tärkeimmät kokeet? 

Olen yleensä ollut ihminen, joka ei koskaan luovuta. Yksi asia mikä minussa on muuttunut UWC:n aikana, on ehdottomasti ollut tämä asia. Jätin italian opiskelun kesken, koska opettajani oli sanonut, että minun ei ehkä kannattaisi jatkaa… Voisin väittää, että entinen minä ei olisi ikinä luovuttanut, päinvastoin, entinen minä olisi opiskellut italiaa entistä enemmän, ja näyttänyt sille opettajalle, että kuka osaa ja kuka ei. Nykyinen minä oli kuitenkin ihan tyytyväinen päätökseen jättää italian opiskelu, koska se hyödyttäisi muita aineita. Se on totta, eikä mua italian poisjättö kaduta, mutta mietin vain, että miten tähän pisteeseen on tultu. Onko se hyvä vai huono juttu, että joskus osaa luovuttaa ja päästää irti?
Ahdistuksen kanssa olen myös käynyt taistelua pääni sisällä tulevaisuudestani. Mennäkö opiskelemaan sinne minne kaikki olettavat mun menevän, vai ollako rohkea ja tehdä päätöksen välittämättä muiden mielipiteistä? Tämä on helppo kysymys, muiden mielipiteiden huomioiminen ei ole ikinä ollut mun prioriteetti, ennemminkin käyn kamppailua itseni kanssa. Mennäkö opiskelemaan sitä, minkä syvällä sydämessä tietää olevan se oikea ala, vai mennäkö opiskelemaan sitä alaa jonne on koko elämänsä ajan tähdännyt? Vaikeita asioita, vielä vaikeampia ajatuksia.

IB:ltä suoraan suomalaiseen yliopistoon pääseminen on aika harvinaista, johtuen ihan siitä syystä, että siinä missä yo-tutkinnon suorittaneilla ihmisillä on kirjoitusten lopusta asti pääsykokeisiin aikaa valmistautua, mikä on käytännössä noin kaksi ja puoli kuukautta, on IB:n loppukokeiden jälkeen noin puolitoista VIIKKOA, mikä sisältää mun tapauksessa myös valmistujaiset sekä maasta toiseen muuton. Kiitos ja hei, siis. Sen takia yritän antaa itselleni hiukan armoa, että vaikka en pääsisikään sisään tänä vuonna, voin viettää upean välivuoden jonka jälkeen olisin täysin varma siitä mitä haluan, ja olisi uutta puhtia lukea pääsykokeisiin. Tässä asiassa en kuitenkaan aio luovuttaa, vaan luen mitä pystyn, ja jos pääsen sisään, hyvä, jos en, harmi ja ensi vuonna kokeillaan sitten uudestaan.

Huolimatta väsyneestä meiningistä ja ”laiskottelusta”, on elämään mahtunut onnellisiakin hetkiä viime päivien aikana. Teekupposet ja keskustelut niiden äärellä, lukemattomat ruokala-keskustelut ja laulut (sori iskä, tiiän että ruokapöydässä ei saisi laulaa, mutta kun…), projektiviikkosuunnitelmat, päivän ensimmäinen ja ainoa kahvikupponen aamiaisella, mielettömän kauniit auringonnousut ja –laskut, tähtitaivas, talvilomasuunnitelmat, lukemattomat halit ja vaihdetut hymyt, mielenkiintoiset keskustelut joka tunnilla… Kyllä niitä ilonaiheitakin siis riittää.

Aina ei siis tarvitse jaksaa. Kyllä kai sen vielä jonain päivänä oppii. Siihen mennessä ei kuitenkaan kannata stressata turhia, eikä unohtaa niitä elämän pieniä, kauniita hetkiä. Tulevaisuus ei murehtimalla muutu eikä järjesty, eivätkä kasaantuvat koulutyöt ahdistumisella hoidu. Välillä on kuitenkin hyvä vain päästää irti, antaa itselle luvan olla jaksamatta ja taistelematta. Mutta vain välillä. Nyt olisi vielä kolme deadlinea jäljellä, ja sen jälkeen aion sallia itselleni muutaman päivän vapaata. Sitten taas uusilla voimilla uusien projektien ja IB:n viimeisen lukukauden kimppuun. Ja Suomi, kuuden päivän päästä nähdään! :)

JOULUKUU

Joulukuu, ja kaikki blogit täyttyvät erinäisistä blogikalentereista. IB eikä UWC-elämä hirveänä anna tilaa järjestää ihan kokonaista joulukalenteria, mutta mietin että laitetaan pientä eloa tännekin. Eli jos teillä on postausehdotuksia, aiheita joista haluaisitte kuulla enemmän, juttuja joista haluaisitte nähdä kuvia yms. niin nyt voi laittaa ehdotuksia tulemaan kommentoimalla tähän! :) Lupaan toteuttaa osan niistä näiden kahden viikon aikana, ja loput sitten joululoman aikana kun on parempi netti ja vapaa-aikaa. Miltä kuulostaa?

Ja koska teitä kuitenkin kiinnostaa, projekti elämäntapamuutos on sujunut suhteellisen hyvin. Mistään en oo joutunut luopumaan, mutta olo on keveämpi ja parempi kaikin puolin, erityisesti henkisesti. :) Mutta lupaan tästäkin kirjoitella lisää heti, kun elämä vähän rauhoittuu (=kun laskeudun Helsinki-Vantaalle kahden viikon kuluttua).

Nyt mä lähden suihkun kautta nukkumaan, ihanaa joulukuuta kaikille! <3

MINÄKIN TAHDON

Huomenna eduskunta äänestää tasa-arvoisesta avioliittolaista. Minun kantani on niinkin yksinkertainen kuin KYLLÄ. Siihen on monia syitä, mutta toisaalta, miksi se tarvitsisi mitään erityisiä syitä? Uskon ihmisoikeuksiin, siihen, että kaikilla on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi tasa-arvoiseksi.

En ala syytämään argumentteja nyt tähän, koska muut ihmiset ovat tehneet sen puolestani. Mutta pyydän, ota taukoa mitä ikinä oletkaan tekemässä kymmeneksi minuutiksi, ja lue edes osa seuraavista artikkeleista. Ne kaikki kertovat hyvin siitä, miksi tämä kyseinen laki pitää saada läpi.


http://yle.fi/uutiset/jari_tervo_mutta_suurin_niista_on_rakkaus/7646757

http://m.aamulehti.fi/kotimaa/stubbilta-tunteikas-kirje-avioliittolain-uudistamisesta-aika-on-tasa-arvon-puole?v=1

http://nyt.fi/a1305882969276

Jos et mitään muuta lue, lue edes tämä:

http://tepposakkinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180867-jotta-voisi-pitaa-kadesta-kiinni


Kiitos ja kuittaus. Huomenna on ensimmäinen ykkösvuotisten meille järjestämä EE show, toivotaan että laki menee läpi että pystyy olemaan juhlatuulella!

REHELLINEN.

Olen aina pyrkinyt olemaan rehellinen, oli kyse sitten mistä tahansa. Ja ajattelin tehdä saman nyt. Kuten suurin osa teistä luultavasti tietää, kaksi vuotta sitten pudotin painoa. Paljon. Muutamassa kuukaudessa minusta tuli kuin eri ihminen. Joka tapauksessa, sen jälkeen kun sain tietää että pääsen UWC:hen ja varsinkin nyt näiden puolentoista vuoden aikana, on kaikki nuo silloin pudotetut ja kadotetut kilot tulleet takaisin, vaikka kovasti silloin vannoin, ettei niin pääsisi käymään.

Älkää ymmärtäkö mua väärin. Oon aika mukautuvainen ihminen, ja hyväksyn itseni, näytti se puntari mitä lukemia sitten tahansa. En oikeastaan edes muista tilannetta, milloin en olisi ollut tyytyväinen peilikuvaani. Uskon siihen, että sen saa, minkä eteen tekee töitä, ja jos valitsee perjantai-iltana suklaalevyn lenkin tai kuntosalin sijasta, on ihan turha valittaa. UWC-kokemukseni olenkin mennyt  "ihan sama" asenteella, ja en ole, valitettavasti, hirveänä kiinnittänyt huomiota terveelliseen ruokavalioon ja liikuntaan. Onhan tämä elämäntyyli haaste, mutta tekosyyhän se vain on. Joka tapauksessa, nyt päätin, että tämä saa riittää. Tämän päätöksen taustalla on monta syytä, ja eikä pienimpänä tämä viime aikainen sairastelu. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin se vaan on. Myös ihan normaali olotila on huomattavasti parempi, jos viitsii vähän kiinnittää huomiota siihen mitä sinne suuhun pistää, ja jos muutamalle lenkille viitsii raahautua. Ja pakko myöntää, jossain alitajunnassa pyörii mukana myös ylioppilaskuva ja -mekko, ja olisihan se ihan kiva, että näyttäisi siinä kuvassa suhteellisen hyvältä. ;-)

Tiedän, että UWC kokemuksen tarkoitus ei ole yleensä mikään elämäntaparemontti, mutta miksi sen pitäisi olla toisinkaan päin? Uskon syvästi siihen, että jos kiinnitän enemmän huomiota kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, olen enemmän kykeneväinen ottamaan tästä kokemuksesta enemmän irti. Terveenä pysyminen on hyvä ensimmäinen askel... Ottaen huomioon IB:n ja abivuoden ja sen, että ajankäyttö on täällä eri luokkaa kuin Suomessa, projekti elämäntapamuutos tulee olemaan erilainen. Pitää suunnitella enemmän etukäteen, pitää kiinnittää enemmän huomiota laatuun eikä määrään - sekä liikunnassa, ruokavaliossa että unessa. Mutta uskon, että pystyn siihen. Uskon oikeastaan, että pystyn mihin tahansa, jos haluan sitä tarpeeksi. Ja nyt tuntuu siltä, että haluan tätä niin paljon, että pystyn tämän toteuttamaan.

Jotkut saattavat nyt ihmetellä, että miksi ihmeessä mun piti kirjoittaa tästä julkisesti? Siihen on kaksi syytä, joista ensimmäinen on se, että haluan kirjoittaa ajatuksiani ylös jonnekin, koska se toimi viimeksikin. Toinen syy on se, että nyt kun julkaisen tämän tekstin, mun on vähän pakkokin onnistua... Paineen merkitystä ei ikinä sovi aliarvioida. ;-)

Tämä elämäntapaprojekti ei tähtää 6-packiin, fitnesskisoihin, ei edes "bikinikuntoon", vaan kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Tähtäimessä on hyvä olo, ja tiputetut kilot tulevat olemaan vain palvelus tulevaisuutta varten, mutta tiputettujen kilojen määrän kanssa ei ole tavoitetta. Tavoilleni mukaisesti suunnitelma tälle projektille löytyy, ja se on hyvin yksinkertainen: järkevää syömistä proteiinipitoisesti tässä pastahiilarierikoismaassa, enemmän liikuntaa ja sitä myöten raikasta ilmaa aivoille opiskelujen välissä, sekä enemmän lihaskuntoa joka on jäänyt kyllä ihan minimiin täällä.

Tiedän, että siellä ruutujen takana on varmasti monta ihmistä, jotka ovat valmiita lyömään vetoa sen puolesta, että epäonnistun. Hyvä. "Whenever you feel like giving up, think of all the people who would love to see you fail." Ja te loput, jotka uskotte muhun, toivottakaa onnea, koska sitä tullaan tarvitsemaan! Lupaan tulla kertomaan kuulumisia tästäkin blogiin, vähintään kerran kuukaudessa, ja noh, sitten nähdään miten käy!