LATELY

*kirjoitettu keskiviikkona, julkaistu perjantaina. 

Hups. Pieni tauko.. Pahoittelut siitä, elämä on ollut melkoista paikasta toiseen juoksemista viime aikoina. Viimeksi taisin postata päivä ennen Budapestiin lähtöä. Lupaan tosissani yrittää päästä takaisin siihen postaus per viikko -tahtiin.  Mutta joo, mistä sitä alottaisi.. Project week oli upea! Uusia tuttavuuksia, ihana kaupunki, vapaaehtoistyötä, kaupungilla käppäilyä, hieman juhlimista, yhdessä kokkaamista ja unohtumattomia seikkailuja. Budapestistä lähdin päivän aiemmin kuin suurin osa, ja lensin siis pitkäksi viikonlopuksi Suomeen. Ihana miniloma Suomessa, ihania ystäviä ja perhettä ja sukulaisia, täysi-ikäisyyteen astumista ja sitä juhlimista, oman kansallispuvun saamista. Ja tietysti myös ruisleipäikävän helpottamista.

Sen jälkeen täällä onkin tapahtunut vaikka mitä! Latinoweek heti kun tultiin takaisin ja upea show ja muita aktiviteetteja, viime viikon third year reunion sekä MUN (model united nations) ja muuten ihan perus opiskelijaelämää. MUN oli ihan mieletön kokemus, edustin Venäjää ja olin Disarmament and International Security Committeessa, ja me kohdattiinkin paljon haasteita. En oo ikinä ennen kohdannut propagandaa noin paljon mitä viime viikon aikana, kun otin selvää Venäjän suhtautumisesta Iranin ydinaseisiin tai kansainvälisiin miehityksiin. Jouduinkin kunnon tulituksen kohteeksi kun saatiin keksitty kriisi jossa Putin ilmoitti, että ne on siirtänyt osan ydinaseista Krimille. Tuohan ei ole totta (onneksi!) mutta jouduin kyllä ihan kunnon hyökkäyksen kohteeksi, mutta hoidin sen kunnialla kotiin. MUN konfrenssin lopuksi mut "palkittiin"kin hienolla "the most likely to be kicked out from the committee" nimityksellä.. Hehheh, tuli taas vähän puolustettua "omia" eli tässä tapauksessa Venäjän mielipiteitä..

Mitäs muuten? Tällä viikolla oon ollut sairas, ja tämä päivä eli keskiviikko (saa nähdä milloin pääsen julkaisemaan tämän tosin..) ja maanantai menikin sitten sairastaessa. Huomenna on jo pakko päästä ihmisten ilmoille. Ilmat on ollut ihan mielettömän hyvät tähän viikkoon asti, semmoista +20 joka päivä.. :) Aika menee niin nopeasti, kohta on jo huhtikuu mikä on viimeinen kokonainen kuukausi täällä. Paniikki alkaa iskemään, koska ykkösvuoden loppukokeet häämöttävät jo edessä ja niihin pitäisi alkaa valmistumaan, mutta samalla aikaa pitäisi ottaa kaikki irti kakkosten kanssa oleskelusta.. Ihan pian saadaan myös tietää meidän omat ykköset, ja ainakin täällä kuulee melkein joku päivä jonkun hehkutuksia niiden omista tulevista ykkösvuotisista. Eli aika malttamattomalla mielellä täällä ollaan.

Tämä kevät tuo mukanaan paljon ihania juttuja, kiireitä opiskeluissa, mutta sitä myöten myös kesän ja uudet seikkailut. Ennen kesää on kuitenkin luvassa vaikka mitä kivaa täällä Italian päässä. Toukokuussa lennänkin sitten taas Suomeen kolmeksi kuukaudeksi. Siellä onkin tiedossa ensin lomailua yksi viikko, jonka jälkeen töiden tekoa (ja paljon opiskelua!) tiukasti siihen asti, että lähtö takaisin Italiaan koittaa elokuun puolenvälin paikkeilla. Onneksi ei nuo työt ja opiskelut niin paljon harmita, koska suurin osa kavereistakin lukee ylppäreihin ;).

Mulla on kalenteri täynnä juttuja mitä aion tänne blogiin kirjoitella, eli palaillaan niihin sitten myöhemmin. Nyt on pakko lähteä nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla uuteen päivään, toivottavasti jo hieman terveempänä. Toivottavasti te lukijat ootte vielä siellä ruudun toisella puolella pienestä tauosta huolimatta, eiköhän tämä tästä lähde taas käynnistymään!

HELMIKUU

Olen ollut kiireinen, anteeksi siitä. Olen kirjoittanut esseitä, raportteja, kokeita ja läksyjä. Ilma on ollut mahtava useampana päivänä, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Kävelin metsässä monena päivänä, välillä yksin, välillä seurassa. Kävelin kallioilla, istuin kalliolla. Ihailin maisemaa, ja mietin syvällisiä. Olen istunut katsomassa auringonlaskuja mitä kauneimmissa paikoissa. Olen istunut katsomassa auringon nousua aamukahvin kanssa. Ja miettinyt, kuinka helppoa mutta samalla vaikeaa, täällä on olla onnellinen. Se on niin kuin vuoristorata: kun olet matkalla ylämäkeen, tiedät, että jossain vaiheessa se pudotus on vielä jyrkempi. 

Helmikuu ei ole ollut helppo kuukausi. Ei se kuulemma ikinä ole. Kouluhommat ovat paljon vaativampia kuin ennen. Ykkösvuotiset alkavat pikku hiljaa ottamaan omaa vastuuta tässä yhteisössä. Alamme valmistautumaan kakkosvuoteen, siihen, että me saamme omat ykkösvuotiset. Olen akateemisesti heikoilla jäillä tällä hetkellä, mutta se on kuulemma ihan normaalia. Toivotaan, että ehdin alta pois, ennen kuin jäät sulavat kokonaan.

Helmikuussa olen unelmoinut. Olen pelännyt tulevaisuutta, mutta samalla suunnittelut siitä. Olen miettinyt, mitä jos. Mitä jos olisin jäänyt Suomeen, mitä jos en olisi hakenut. Eikä ne ajatukset aina ole miellyttäviä. Olen kärsinyt ikäkriisistä, ja siitä, että lapsuus on ohi viikon päästä. Olen pohtinut omia arvojani, ja miettinyt millä keinoilla voisin elää enemmän arvojeni mukaan.

Aika syvällinen kuukausi takana. Onneksi tänään on helmikuun viimeinen päivä. Huomenna aamulla aikaisin, hyppään ensin bussiin, sitten junaan ja sitten taas bussiin yhdessä 13 muun oppilaan kanssa, ja suuntaamme Budapestiin. Siellä on tiedossa neljä päivää vapaaehtoistyötä. Puolet kylästä on jo tyhjentynyt, kun meidän oppilaat lähtivät eri puolille Eurooppaa. Me loput lähdemme huomenna. Joten blogissa tulee (jälleen) olemaan hiljaista.

Huolimatta tekstin synkästä ja salaperäisestä sävystä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Onnellinen, siunattu ja kiitollinen, ovat sanoja, joilla olen kuvaillut asemaani aika monta kertaa tämän kuukaudenkin aikana. 

Ai niin. Ostin lentoliput Suomeen. Suomi, nähdään keskiviikkona. Aion viettää tämän pitkän viikonloppuni siellä. 

HELMIKUUN KUULUMISIA

Viivytteleminen, tuo UWC-elämän ihanuus. Se kuuluu nykyään tämän blogin pariin. Oon ollut ihan älyttömän kiireinen viime aikoina, ja taas kerran oon asustellut kirjastossa (tätäkin parhaillaan kirjoitan siellä). Sen lisäksi oon yrittänyt sosialisoitua enemmän kuin ennen, ja oon onnistunut siinä tosi hyvin. Tuossa siis pari syytä blogihiljaisuudelle. Musta tuntuu, että nyt oon viimein päässyt kunnolla kiinni siihen kunnolliseen UWC-elämään.

Mitä oon sitten tehnyt viime aikoina? Muidenkin uwc-blogeista saattaa huomata, että aikajärjestys on meille mahdotonta.. Ei sitä ole täällä. Anyway. Oon tuskastunut koulujuttujen äärellä. Vaihdoin mun math SL math studiesiin koska en enää kestänyt sitä. Ehkä suljin sillä joitain ovia tulevaisuudessa, mutta en jaksa välittää. Kaikki järjestyy aina. Ihanaa istua kerrankin matikan tunnilla, kun tajuaa kaiken ja kaikki tehtävät on oikein eikä tarvi käyttää niin paljon aikaa läksyihin.
 Meillä oli myös Duino Charity -gaala, joka oli eräänlainen muotinäytös... Oon nauttinut järkyttävän hyvistä mutta myös järkyttävän huonoista ilmoista. Ollaan suuniteltu project-weekkejä, ja mähän meen siis Budapestiin viideksi päiväksi työskentelemään kodittomien kanssa. Oon ihan varma, että siitä tulee yks tämän kevään kohokohdista!

Oon sosialisoitunut, paljon. Paljon enemmän ainakin kuin ykköstermillä. En oikeastaan juuri vietä aikaa mun huoneessa enää, hyvä niin! Oon tanssinut latinibiisien tanssiin keskellä huonetta. Oon leiponut karjalanpiirakoita, ja onnistu ihan jättehyvin. Oon saanut paketin Suomesta, ruisleipää ja -jauhoja, purkkaa yms. Oon käynyt arabian kielen kurssilla. JA OLYMPIALAISET ALKO!!! Perjantaina katottiin yhdessä avajaisia ja jee pääsin hurraamaan Suomelle! Ja sunnuntaina myös koska ENNIIII!

Tästä tekstistä saattaa näkyä että oon aika riehakkaalla tuulella. Ollut oikeastaan jo muutaman viikon. Mutta en valita, haha. Sunnuntaina luin opiskelemista vältellessä huvikseen mun vanhoja postauksia kesältä. Lopputuloksena kaksi asiaa: 1) ikävä kesää. yhyy. 2) enpä tienny mitään. Tai siis. En tiiä. Kaikki odotukset on kyllä täyttänyt. Elämän parasta aikaa omalla tavallaan. Viikko sitten mun kämppis tuli huoneeseen ja kerto meille kaikille, että vaan 15 viikkoa jäljellä. Nyt siis 14. Siihen, että puolet meistä lähtee. Ja sitten kun tullaan elokuussa takaisin, kaikki ei ole enää täällä. En halua kuitenkaan ajatella sitä vielä.

Oon myös miettinyt mun elämää Suomessa. Musta tuntuu, että eristäydyn siitä kokoajan vain enemmän ja enemmän. Eikä se tunnu kivalta. Mutta tavallaan se tuntuu oikealta. Mun elämä on täällä. Ja niin sen kuuluu ollakin. Elämä muuttuu ja ihmiset sen mukana. Kaikista pelottavin ajatus on se, että ei enää tiedä, missä se oma paikka on siellä kotona. Enkä mä oikeastaan ajattele sitä elämää siellä niin paljon kuin ekan termin aikana kun ei ollut vielä ihan varma, missä on oma paikka. Kesä tulee toivottavasti  sisältämään töitä, aivan varmasti myös opiskelua aina yhtä ihanan Extended Essayn muodossa.

Mitä muuta? Perjantaina, eli ylihuomenna, eli ystävänpäivänä, eli wanhojen tanssi päivänä (yhyy), mennään jälleen kerran Triesten aukiolle tanssimaan naisten väkivaltaa vastaan. Ei ehkä ihan vedä vertoja Wanhoille mutta kaikki Wanhat, nauttikaa munkin puolesta! Se oli mun monivuotinen unelma, jota en nyt päässyt toteuttamaan. Mutta yhden päivän unelman tilalla elän nykyään mun unelmaa melkein joka päivä, että ei passaa valittaa, ei todellakaan.

Kohta lähden pelaamaan sulkapalloa. Sen jälkeen ois tapaamista ja keskusteluiltaa tiedossa perjantain flashmobia varten. Huomenna mulla on toivottavasti social service, on peruuntunut taas parina viime viikkoina erinäisistä syistä. Pääsis vähän pois Duino-kuplasta pitkästä aikaa. Ja mulla on huomenna vaan kolme tuntia koulua, i-h-a-n-a-a! Perjantaina sit tosiaan erilaisempi ystävänpäivä. Lauantaina ja sunnuntaina aika tulee varmaan menemään koulujuttuja tehdessä, on nimittäin sen verran hommaa ensi viikolle. Mulla on ollut viime aikoina pieni epätoivo IB:tä kohtaan, mutta eiköhän se tästä. Enemmän opiskelua vaan. Toivottavasti viikonloppuna ois ees hyvät ilmat niin pääsisi ulkoilemaan, nyt sataa joka päivä vettä niin kuin saavista kaatais.. Ainoo hyvä puoli on se että rakastan mun kumppareita.

Tohon todella elintärkeeseen tietoon onkin hyvä lopettaa ja lähtä jatkamaan niitä koulujuttuja.. Toivottavasti kuulette musta blogin puolella pian lisää!

DO YOU WANT IT? THEN FIGHT FOR IT. UWC-HAKU 2014 ON ALKANUT.

3.2.2013 jäi mulla mieleen erityisen hyvin. Se oli ensimmäinen kerta, kun ikinä kuulin (luin) UWC:stä. En ois ikinä sillon arvannut, että se wilma-viesti meidän lukion opolta tulis muuttamaan mun elämän parissa kuukaudessa ihan täysin. Mun ensimmäinen ajatus lukiessa sitä viestiä oli, että tää juttuhan kutsuu mun nimeä. Siinä aloin sitten tutkimaan juttua tarkemmin (koeviikon kokeisiin lukemista vältellessä hehe), ja mua alkoi hieman pelottamaan jo pelkkä ajatuskin. Sisäoppilaitos, kaksi vuotta ulkomailla, koko elämä ja opiskelut englanniksi. Vaakakupin toisella puolella oli sitten ne mielettömältä kuulostavat asiat kuten elinikäinen kielitaito, kansainvälisyys ja uutuuden viehätys. Kerroin mun vanhemmille, mutta silti epäilin vielä myöhemmin. Koko hakuprosessi vaatisi niin paljon aikaa ja vaivaa, ja sinne valittaisiin vain muutama kaikkien hakeneiden joukosta.

Mä en aio kirjoittaa toista kertaa mun UWC-tarinaa, koska löydätte sen täältä. Halusin vain tulla kertomaan, että UWC-haku alkoi tänään. Joten sinä lukion ykkösluokalla oleva, joka olet reipas ja aktiivinen ja haluat muuttaa elämäsi täysin uuteen suuntaan, paina TÄSTÄ. Voin luvata, ettet kadu. Ei se mitään, jos et pääse, se on okei. Mutta se ei ole okei, jos et yritä. Mua pelotti edes yrittää, enkä kertonut paljon kellekkään, että hain. Mutta hain silti. Hain, koska uskoin, että vaikka mahdollisuudet ovat pienet, siellä on silti ihan pieni toivon pilkahdus, jonka myötä kaikki voisi olla mahdollista. Jos en olisi hakenut, mun elämä olisi aika erilaista. Ei parempaa, ei huonompaa, mutta erilaista. Ehkä tämä blogi ei vakuuta teitä tarpeeksi, mutta voin sanoa, että hetkeäkään en ole katunut sitä, että hain, sitä että lähdin.

UWC antaa kaiken sen, mitä mainoslehtiset kertovat. Kahden vuoden IB-opinnot täydellä stipendillä, elämisen lähes sadan eri kansallisuuden kanssa, sisältörikkaan ja erittäin dynaamisen elämän, idealistisen ja inspiroivan opiskeluympäristön, ylivertaiset harrastusmahdollisuudet, mutta ennen kaikkea kokemuksen, jota jokainen ei voi saada. Kliseisesti sanottuna UWC on elämäntapa.

VIELÄ KERRAN:

- mun UWC-tarina TÄÄLTÄ

- hae stipendiä TÄÄLTÄ

JUST DO IT. EVEN IF YOU SUCK AT IT.

Viime viikolla keskustelimme englannin tunnilla kirjasta, jota luemme parhaillaan. Kirjassa päähenkilö perustaa Afrikan ensimmäisen naisetsivätoimiston, ja kohtaa heti haasteita, kun miehet yrittävät sanoa, että naisen ei kuulu tehdä sellaisia töitä. Siitä ajauduimme sitten tunnilla keskusteluun, että miten itse toimisimme samanlaisessa tilanteessa. Että olisin perustamassa jotain toimistoa miesvaltaiselle alalle, ja sitten joku kertoisi, että en voi tehdä sitä koska a) olen nainen b) en tiedä siitä alasta mitään, ja se olisi vain rahojen hukkaamista. Kulttuurien väliset erot kyllä tuli taas hyvin selville siinä keskustelussa, ja te siellä ruudun toisella puolella tiedätte varmaan tasan tarkkaan mitä vastasin, jos tunnette mua yhtään. Sanoin, että ensin olisin haukkunut sen miehen pystyyn ja sen jälkeen olisin perustanut vielä hienomman toimiston, ja muutaman vuoden päästä mulla olisi toimiva yritys. Ja sen jälkeen lähettäisin samalle herrasmiehelle kirjeen, jossa kertoisin muutaman perusasian elämästä. Yksi poika meidän ryhmästä sitten kysyi multa, että no mitä jos epäonnistuisin. Mun vastaus siinä tilanteessa oli, että se ei ole edes vaihtoehto, mutta koko keskustelu jäi muhimaan moneksi päiväksi mun päähän. Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että epäonnistumisen pelko olisi sen arvoista, jos se onnistuisi.

Mä en opiskelisi tällä hetkellä Italiassa stipendillä, josta moni vain unelmoi, jos en olisi uskaltanut yrittää. Se oli aika lähellä, pakko myöntää. Mutta siinä vaiheessa kun haastattelukutsu putosi sähköpostiin, meni kyllä kaikki opit uusiksi. Mulla ei ollut Suomen paras keskiarvo enkä ollut hienossa Suomen parhaassa lukiossa enkä edes lyseossa, mutta silti jotkut ihmiset näki mussa jotain. En mä ennen sitä haastattelukutsuakaan kovin montaa kertaa ollut antanut periksi tai luovuttanut, ja ehkä se oli yksi syy, miksi mut valittiin.

Tämän kokemuksen varrella tulee varmasti monta sellaista hetkeä, kun tekisi mieli vain luovuttaa. Ensimmäisten viikkojen sopeutumisvaikeudet, sairastumiset, vastoinkäymiset kotona ja perheessä (joita itellä ei luojan kiitos ole) IB:n vaativuus ja muuten vaan tämän elämäntyylin rankkuus. Mutta kyse onkin siitä, luovuttaako. Luovuttaako, vai ottaako perus suomalaisen talvisota-asenteen ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Laittaako itsensä sopeutumaan, yrittääkö kaikkensa siihen, ettei sairastuisi enää, yrittääkö ratkaista joitain vastoinkäymisiä myös välimatkan päässä, opiskeleeko sen verran, että pärjää ja on itse omaan menestykseensä tyytyväinen.

Mulla on täällä kaikki enemmän kuin hyvin. Tähän asti en oo kertaakaan vielä miettinyt, että haluaisin luovuttaa. Rakastan mun elämää liian paljon täällä, että jaksaisin edes ajatella sellaista. Edelleenkin, ei se elämä täällä ole parempaa, se on erilaista. Todella erilaista. Se ei sovi kaikille, mutta mulle se näyttää sopivan. Oon luonut täällä oman kokemukseni, ei kaikkien kokemukset ole samanlaisia. En ehkä juokse joka asuntolassa jokaikinen ilta vaan teen mielummin ne läksyt hyvin, mutta samalla tiedostan sen, että oon täällä nimenomaan sen elämyksen takia, en opiskelun. Tai voisiko sanoa, olen täällä sekä elämyksen että opiskelun takia.

Kyllä mulla on välillä ikävä Suomea ja mun rutiineja siellä. Mutta onhan tämä jotain aivan ainutlaatuista! Mä oon täällä, vaikka en ehkä uskonut, että pystyisin siihen. Veikkaan, että kovin moni muukaan ei uskonut. Ei ainakaan ne ihmiset, jotka on mua joskus yrittänyt potkia maahan. Mutta mä oon aina noussut ylös. Mulle ei ollut vaihtoehtona se, että olisin jäänyt sinne maahan makaamaan. Vaihtoehto oli vain nousta ylös aina, joka kerta, vaikka se olisi sattunut kuinka paljon. Ja nyt kun istun hiljaisessa asuntolassa valmiina lähtemään päivän viimeiselle oppitunnille, en voisi olla onnellisempi. Elän mun unelmaa.

Oikeastaan tekisi mieli kiittää kaikkia niitä, joiden takia olen nyt niin vahva. Ja ne henkilöt ei ole mun tukijoukkoja. Uskon siihen, että kaikelle on jokin syy. Ehkä niihin moniin, pitkiin vuosiin oli syy se, että vahvistin itseäni, että nyt tämä kaikki on mahdollista. Mutta kuka tietää. Mutta sen tiedän, että niin kauan kuin on pienikin toivonpilkahdus, en anna periksi.

Bye 2013

Moikka kaikki! Sori pitkästä tauosta, yritän postailla mun winter breakista myöhemmin. Tällä hetkellä vietän uutta vuotta mun parhaan kaverin kaa, mutta päätin käyttää pienen hetken vastaamalla kysymyksiin mun vuodesta, joka totaalisesti muutti mun elämän. Tänä vuonna tuli naurettua, unelmoitua, pelättyä ja itkettyä sekä ilon että surun kyyneleitä. Viime vuoden uutena vuotena mulla ei ollut mitään aavistusta millainen mun elämä vuoden päästä vois olla, mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Tänä vuonna näin uusia paikkoja, tutustuin uusiin ihmisiin ja päästin irti joistakin. Se on elämän jatkumista, sen muokkautumista eri tilanteisiin. Tämä vuosi opetti mua enemmän kuin yksikään aiempi ja toteutti unelmia joiden en uskonut olevan mahdollisia. Joten hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojats siellä ruudun takana, kiitos että ootte pysyny mukana tänä vuonna ja uskokaa unelmiinne, hurjimpiikin. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

KUULUMISIA

Toinen termi on lähtenyt käyntiin! Kahdeksan päivää oon ollut nyt poissa kotoa, mutta ne tuntuu lähinnä kolmelta kuukaudelta.. Arkeen on tullut päästyä yllättävän nopeasti kiinni, ja kalenteri onkin täyttynyt sekä koulu, että koulun ulkopuolisista jutuista ihan kiitettävistä sinne kesäkuun alkuun... Kuitenkin tää ensimmäinen viikko oli yllättävän kevyt mun kauhukuviin verrattuna. 

Viime viikonloppu meni lähinnä ihmisiä halaillessa ja kuulumisten kertomisessa. Maanantaina palattiin taas arkeen ja mulla meni alkuviikko lähinnä opiskelujuttuja kiriessä niiden poissaolojen ajalta. Loppuviikosta pääsi taas jo vähän sosialisoitumaankin, haha. Eilen eli perjantaina meillä oli illalla tutor-illallinen, ja voi että miten mä tykkäänkään mun ryhmästä. Kolme tuntia istuttiin pöydän ympärillä ja keskusteltiin asioista laidasta laitaan. Ihana ilta!

Mulla on nyt sinänsä hieman erilainen rytmi täällä kuin ennen joulua, että kyllä sen sairastumisen myötä opin ihan kantapään kautta että täälläkin pitää pitää hyvää huolta itsestä. Ei vain silloin, kun siihen on aikaa, vaan kokoajan. Joka päivä. Ei yksikään koulujuttu oo niin tärkeä, että se menisi terveyden (sekä fyysisen että henkisen) edelle. Ja voin sanoa että se on ihan höpöpuhetta, että UWC:ssa ei ehtisi pitämään itsestään huolta - kyllä se on ihan priorisointi kysymys. Joka tapauksessa nyt mun päivittäiseen rytmiin kuuluu mm. puolen tunnin kävelylenkki joka päivä, mutta siitä lisää myöhemmin. Ajattelin ensi viikolla nimittäin tehdä sellaisen my day -postauksen, että kirjoittaisin päivän joka tunnilta, että mitä tein yms. 

Joka tapauksessa, arki ja elämä täällä Euroopan toisella puolella on jälleen alkanut. Mutta ei vaan voi kuin ihmetellä, kuinka nopeasti aika meneekään.. Enää muutama kuukausi ennen kesää (en oo mitenkään etuajassa hahaha), ja se tarkottaa, että enää muutama kuukausi kun ollaan täällä tällä kokoonpanoolla. Kesän jälkeen puolet porukasta vaihtuu.. Vuosi on aika lyhyt aika. 

Ja ai niin, oon aiemminkin jo kertonut, että meillä on project week maaliskuussa, ja minä lähden Budapestiin! Vietän siellä myös 18-vuotisjuhliani joten ooon sooo excited, meitä on lähdössä ihan mieletön porukka nimittäin mukaan! :) Nyt lähden lounaalle ja sen jälkeen vähän jotain liikuntaa, myöhemmin koulujuttuja ja illalla ehkä jotain pientä juhlimista. Ciao a tutti ja älkää jäätykö ;) 

P.S Huomatkaa myös eilinen postaus! :)