..."Sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan montaa maailmaa."

Yritin aloittaa tämän postauksen jo monta kertaa, mutta vasta nyt tunnen olevani siihen valmis. Palasin Suomeen kuukausi ja yksi päivä sitten, ja aika on kulunut kuin siivillä. Niin nopeasti, että äsken kun katsoin valmistujaisista kuvia, tunsin ne jo etäisiksi. Suurin syy siihen että olen valmis kirjoittamaan tämän postauksen, on kuitenkin se, että sain vastauksen yhteen suurimmista kysymyksistä, mitä ensimmäisten Italiassa vietettyjen kuukausien aikana sain mieleeni. "... Kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?", joka on kysymys joka on mainittu Riikka Pulkkisen kirjassa Vieras. Hauskinta ja ehkä kuvaavinta siinä on se, etten ollut lukenut kyseistä kirjaa. Mutta nyt luin sen. Ja löysin vastauksen. Vastauksen, jonka olin itseasiassa jo löytänyt, mutta joka piti vain nähdä. "...Sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan montaa maailmaa", on lause osuvasti kirjan viimeisellä sivulla. Se päättää paitsi kirjan tarinan, myös minun sisäisen kamppailuni vastauksesta.

Ensimmäinen viikko, ensimmäinen huone. Syyskuu 2013.

Kaksi Italiassa ja UWC:ssä vietettyä vuotta olivat elämäni hauskimmat, mielenkiintoisimmat, vaikeimmat, haastavimmat, mutta myös ihanimmat vuodet. Epäonnistuin monessa asiassa; en ikinä oppinut italiaa niin hyvin kun olisin halunnut, en onnistunut elämäntapamuutoksessani, en pystynyt jättämään loppukokeita taakseni hyvällä fiiliksellä, vaan pelolla siitä, että joudun tekemään ne uudestaan. Mutta millään noista ei ole mitään väliä. Onnistuin monessa paljon tärkeämmässä asiassa, jotka kumoavat kyllä kaikki epäonnistumiset. Onnistuin luomaan ihmissuhteita, sellaisia ystävyyssuhteita, joiden tiedän kestävän. Onnistuin luomaan itselleni kodin monen tuhannen kilometrin päähän siitä oikeasta kodista, onnistuin ylipäätään elämään Italiassa soittamatta kertaakaan kotiin siitä, että haluaisin lähteä. Onnistuin rikkomaan mun rutiineja ja samalla kehittymään ihmisenä, onnistuin kaivamaan sen seikkailijapuolen esiin. Onnistuin selviämään kaksi vuotta akateemisista paineista ja tekemään ja palauttamaan kaikki tehtävät englanniksi. Kuvaava huomio voisi vaikka olla, että Suomessa tuskin olisin ikinä päässyt IB-lukioon. Olihan mun englanti ihan hyvä, mutta siihen se sitten jäikin. Onneksi tämäkin asia on nyt muuttunut.

UWC:n jälkeen ihmisillä on tapana aina puhua siitä, kuinka paljon he ovat muuttuneet. Se on totta, että kun lähtee 17-vuotiaana pois kotoa aivan eri maahan mukanaan pelkästään matkalaukku ja tieto siitä, että siellä uudessa paikassa pitäisi viihtyä kaksi vuotta, siinä kasvaa henkisesti paljon ja samalla muuttuukin. En usko, että UWC:n kaltaisessa paikassa voisi olla, jos ei muuttuisi, jos ei haluaisi muuttua. Mutta mitä olen nyt tämän kuukauden aikana on se, että se muutos ei oikeasti ole niin iso. Joo, ulkoiset seikat ainakin muuttuu (hehheh), ja ehkä osa arvoistakin, mutta se "core", se ydin, se pysyy silti luultavasti samana. Mä erehdyin luulemaan että olisin muuttunut niin paljon, että jopa mun tulevaisuuden suunnitelmat, ja mun unelma oikeustieteellisestä olisi jotenkin muuttunut pelkästään sen takia että mä oon "eri ihminen". Se otti vähän aikaa tajuta, että kyllä siellä on vielä se ihan sama unelma, se suunnitelma lakimieheksi tulemisesta jonka oon saanut mieleeni tyyliin 12-vuotiaana. Se, että jokin osa ihmisessä muuttuu, puoli vahvistuu tai heikkenee, ei tarkoita, ettei se henkilö syvällä sisimmässään ole sama. Mä olen edelleen se sama, sarkastinen, huonoja juttuja kertova tyttö joka rakastaa pesäpallokatsomossa istumista ja Juha Tapion lauluja. Olen kasvanut henkisesti ja fyysisesti lol, mutta sanoisin, että olen parempi, päivitetty versio siitä Tiiasta, joka Oulunsalon lentokentällä itki vajaat pari vuotta sitten. Versio 2.0 itsestäni siis.

Toinen vuosi, toinen huone. Huhtikuu 2015.

Tapasin kahden vuoden aikana ihmisiä, joita en tule ikinä unohtamaan. Ihmisiä, joiden takia pääsen ja saan matkustella maailman toiselle puolelle, ihmisiä jotka tulevat matkustamaan minun luokse. Tapasin ihmisiä jotka sai mut raivon partaalle, ihmisiä jotka saivat mut menettämään uskon itseeni joksikin aikaa. Näin paikkoja joista olen ennen vain unelmoinut, elin niin monta hetkeä, joiden aikana en voinut uskoa eläväni omaa elämääni, koska olin yksinkertaisesti vain niiiin onnellinen. Ja kun kuukausi sitten halasin ystäviäni viimeistä kertaa, tunsin paitsi surua, myös onnellisuutta. Olin onnellinen, koska kaksi vuotta olivat ohi, koska olin selvinnyt. En tiennyt, selvisinkö IB:stä vai en, mutta sillä ei ollut väliä. Selvisin paljon suuremmasta haasteesta. 

En voi ikinä kiittää tarpeeksi kaikkia niitä, jotka tämän kokemuksen tekivät mahdolliseksi. Suomen UWC-komitea, Suomen Kulttuurirahasto, perhe ja isovanhemmat, sukulaiset, ystävät, ihan kaikki te jotka edes ohimennen kyselitte, että miten mulla menee. Vilpitön kiitos kaikille teille. Nyt on kuitenkin aika jatkaa kohti uusia seikkailuja. IB tulokset tulevat julki 11 päivän päästä, ja sen jälkeen ollaan taas viisaampia. Jos käy huonosti, niin sitten käyn pienellä visiitillä Italiassa marraskuussa, ja jos käy hyvin, niin sitten mennään Italiaan vasta maaliskuussa. Nyt kuitenkin tunnen levollisuutta päättää tämä postaus. Löysin vastauksen mieltäni askarruttavaan kysymykseen, en pelkästään kirjasta, mutta myös oman elämäni avulla. Nyt tiedän, että onnellisempi olen nyt, kun kannan mukanani montaa maailmaa.