ALUMNIN AJATUKSIA

No heipä hei, pitkästä aikaa. Tämän vuoden UWC-haku on parhaillaan käynnissä, ja näin ollen olen yllättänyt itseni päivittäin miettimästä noita kahta uskomatonta vuotta. Nostalgian syövereissä klikkasin itseni myös tänne blogiin, ja huomasin, että tällä blogilla riittää edelleen säännöllisesti vierailijoita. Ajattelinkin kirjoittaa tässä tenttiin lukemista vältelläkseni nopean postauksen siitä, mitä ajatuksia UWC-haku tällaisen vanhan alumnin mielessä herättää. Tässäpä siis alumnin ajatuksia.

Ikävä
Jatkuva ikävä. Sellainen ikävä, joka yllättää mitä ihmeellisimmissä paikoissa. Reilu vuosi sitten Miami Beachin liikennevaloissa italialaisen ravintolan kohdalla pysähtyessä. Tänään aamulla Rovaniemellä matkalla yliopistolle. Ihastelin bussin ikkunasta ihanaa auringonnousua ja yhtäkkiä näin ja tunsin mielessäni aamut Duinossa; miltä matka koulurakennukseen näytti, miltä cappuccinon ja briochien yhdistelmä tuoksui kadun vastakkaiselta puolelta, miten näin silmissäni kimaltelevan Adrianmeren rakennuksien välistä.
Jatkuva ikävä on myös ihmisiä, joiden kanssa vuosien mittaan viestit ovat kiireiden vallitessa lyhentyneet, ja Skype-keskustelut ovat enää harvassa. Ja silti, kun lopulta malttaa siirtää kiireet syrjään puoleksi tunniksi, tuntuu se Skype-puhelun toisessa päässä oleva ihminen niin rakkaalta ja tutulta, huolimatta siitä, että suurimman osan kanssa ei olla nähty kohta viiteen vuoteen.

Elämän parhaat vuodet?
Kyllä ja ei. UWC muutti mun elämän. Vieläkin näin seitsemän vuotta (!!!) lähdön jälkeen löydän joskus itseni miettimästä, että olinko se todella minä, joka sai sen mahdollisuuden. Säännöllisin väliajoin palaan Spotifyssa UWC Adriatic -soittolistaani ja fiilistelen sen avulla kaikkea mitä tuli koettua. Kuinka onnekas olenkaan, että sain kasvaa aikuiseksi sellaisessa ympäristössä. En kuitenkaan halua uskoa, että vain nuo kaksi vuotta olivat elämäni parhaimmat. Kun joskus vihdoin tulevaisuudessa saan molemmat opinnot purkkiin, alkaa ihan uusi vaihe elämässä. Toivon, että myös ne tulevat vuodet tulevat olemaan elämäni parhaimpia.



Loppuelämän vaikutus
Jos palaan ajassa takaisin siihen hetkeen, kun soitin UWC-komitealle kuullakseni haastatteluiden tuloksen, ei mulla kyllä ollut mitään hajua siitä, kuinka suuri muutos oikeasti olisi tapahtumassa mun elämässä. Ehkä sitä 17-vuotiaana ajattelee asioita vähän pienemmässä mittakaavassa, eikä ihan ymmärrä sitä, että niillä kahdella seuraavalla vuodella olisi loppuelämän kestävä vaikutus.

Jos voisin sanoa jotakin sille 17-vuotiaalle itselleni joka seisoi Oulun lentokentällä kyyneleet silmissä miettien, että mitä ihmettä sitä tuli tehtyä, niin käskisin nauttia joka hetkestä. Kaikki järjestyy aina. Mitään muuta en kadu, kuin sitä että hukkasin liian monta hetkeä stressaten ja murehtien, kun olisin voinut nauttia hetkestä ja kokemuksesta, jota en enää koskaan saa takaisin. En kadu edes sitäkään, kuinka älyttömästi aikaa käytin opintojen parissa. IB-opinnot ovat mahdollistaneet mulle niin paljon, ja olleet niin äärettömän hyvä ponnahduslauta yliopisto-opintoihin. Lisäksi UWC ja IB opettivat minulle kaiken ahkeruudesta ja kovasta työnteosta - olin toki jo lapsesta asti ollut verrattain ahkera oppilas, mutta vasta IB:llä jouduin totisesti epämukavuusalueelleni ja käytin aikaa opiskeluun enemmän kun koskaan. Siitä on totisesti ollut hyötyä nyt suorittaessa kahta yliopistotutkintoa samaan aikaan.

Haluan kuitenkin painottaa sitä, että en ikinä ajatellut UWC:tä tai IB:tä ponnahduslautana, vaikkakin se myös sitä on ollut. Mä opiskelin paljon, koska mun oli pakko, että selvisin kurssit läpi. Toki pitkäjänteisyys tuotti tulosta lopullisten arvosanojen muodossa. Mulle UWC-kokemus merkkasi kuitenkin paljon enemmän kuin IB-tutkinto. IB:n voi käydä Suomessakin, mutta UWC on jotain ihan muuta.

Mä en tiedä mikä tämän postauksen pointti on. Tänään istuessani insolvenssioikeuden luennolla mut valtasi yhtäkkinen tunne siitä, että mun täytyy kirjoittaa jotain. Jos tätä tekstiä nyt lukee joku joka pohtii hakemista, lopeta se pohtiminen. Just do it: kirjoita se hakemus ja lähetä se. Mä oon niin kiitollinen itselleni siitä, että empimisestä huolimatta hakemuksen lopulta hakemuksen lähetin. Jos ajatus pelottaa tai kauhistuttaa samalla kuin kiehtoo, hyvä. Se tunne voi muuttaa sun elämän. "If it's both terrifying and exciting, then you should definitely pursue it."

Linkki hakemukseen: https://www.fi.uwc.org/page/?title=Hakulomake&pid=1277

FROM BUBBLE TO BUBBLE

"Se kaikki oli vaan kuplaa,

ja mä tiesin että se poksahtaa"

Toukokuussa 2015 poistuin kuplasta. Duino-kuplasta. Kaksi vuotta olin elänyt ideologisessa maailmanparannuskuplassa, jossa uskontojen välisistä eroista puhuttiin teekupposen äärellä, ja jossa kulttuurien välisiä eroja käsiteltiin kansallisuusviikkojen aktiviteettien kautta. Kuplasta poistuminen pelotti; miten suhtautua pahaan suureen maailmaan, jossa suvaitsevaisuus ei olekaan itsestäänselvä normi ja jossa puidaan ongelmia vihapuhetta käyttäen sosiaalisessa mediassa.

Välivuoden aikana kupla rikkoutui useampaankin kertaan. Syksyllä 2015 koko Eurooppaa kohdannut "pakolaiskriisi" osoitti välittömästi sen, kuinka kaikki kuplassa ajattelemani itsestäänselvyydet eivät toimineetkaan kuplan ulkopuolella. Pakolaiskriisi yhdisti osaa suomalaisista hienolla tavalla; vapaaehtoistyöstä turvapaikanhakijoiden kanssa tuli osa suuren ihmisjoukon arkea. Samalla suuri joukko ihmisiä keskittyi erilaisuuden mollaamiseen ja vihapuheen omaksumiseen, ja järkevää ja hyvin argumentoitua keskustelua oli vaikea löytää.

Syksyllä 2016 aloin opiskelemaan Oulun yliopistossa luokanopettajaksi Intercultural Teacher Education (ITE) -linjalla. Sieltä minulle löytyi jälleen kupla. Tällä kertaa kupla koostuu ihmisistä, jotka haluavat omalla (ammatillisella) panostuksella auttaa tekemään maailmasta paremman paikan. Kevään yhteishaun lähestyessä haluankin esitellä vaihtoehdon kaikille UWC-mielisille; olitpa sitten valmistunut/valmistumassa UWC-koulusta, hakenut UWC:lle, tai et ole ikinä aiemmin edes kuullut UWC:sta. UWC-valmistuneille ITE on luonnollinen jatkumo paitsi kuplassa elämiseen, mutta myös UWC:ssa opittujen ja omaksuttujen arvojen ja oppien käytäntöön saattamista.

 ITE on luontainen jatkumo UWC:lle, vai miltä kuulostaa UWC mission statement:

"UWC makes education a force to unite people, nations and cultures for peace and a sustainable future. UWC schools, colleges and programs deliver a challenging and transformational educational experience to a diverse cross section of students, inspiring them to create a more peaceful and sustainable future."            

vs. ITEn kuvaus Oulun yliopiston sivuilla:

"the Intercultural Teacher Education (ITE) program responds to the challenges posed by multiculturalism and globalization to the teaching profession. ITE offers a professional teaching qualification, but contains some distinctive features." (http://www.oulu.fi/yliopisto/hakijalle/intercultural-teacher-education, luettu 9.2.2017)

Suomessa luokanopettajakoulutukseen hakee vuosittain tuhansia ihmisiä, joista vain pieni määrä otetaan sisään. ITE-linjalla haku on kuitenkin hieman erilainen. Haun ensimmäisessä vaiheessa kirjoitetaan motivaatiokirje, jossa kuvataan omia motiiveja koulutukseen hakemiseen. Ensimmäisen vaiheen jälkeen karsitaan joukosta noin puolet, ja jatkoon päässyt puolikas kutsutaan pääsykokeisiin. Pääsykokeet muodostuvat kirjallisesta kokeesta sekä haastattelusta. Vuosittain linjalle otetaan 20 oppilasta. ITE on sinulle täydellinen vaihtoehto, jos haluat saada luokanopettajan ammatin ripauksella kansainvälisyyttä, ja haluat opinnoissasi keskittyä myös monikulttuurisuuteen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin sekä haasteisiin.

Välillä kuplassa eläminen on turhauttavaa. Kun luennoilla jauhetaan ideologisia ajatuksia suuntaan ja toiseen, tulee välillä mieleen, että tätäkö tämä yliopisto-opiskelu nyt sitten on. ;) Raikkaaksi vastapainoksi tutkinnosta voi toki luoda mieleisensä, ja sen takia esimerkiksi allekirjoittanut istuu iltaisin kauppakorkeakoulun sivuaineluennoilla. Niiden jälkeen oman ryhmän ideologiset kuplaluennot tuntuu taas paljon mukavammilta. :) Ja toisin kuin UWC:ssa, ITE:llä kuplasta pääsee välillä jopa poistumaan ja kohtaamaan kovan todellisuuden, esimerkiksi harjoitteluiden (school practice) merkeissä.

UWC muutti mun elämän, ja ne kaksi vuotta olivat varmasti tietyllä tapaa mun elämän kaksi parasta vuotta. Kun toukokuussa 2015 lähdin Duinosta, kupla rikkoutui. Silloin en vielä tiennyt, että seuraava kupla löytyisi näin läheltä kotoa. Nyt kaikki on taas kuplaa, ja vaikka tiedän että jossain vaiheessa se taas rikkoutuu, niin mitään en vaihtaisi.

Lue lisää:
UWC: http://uwc.fi
           https://www.uwc.org
ITE: http://www.oulu.fi/yliopisto/hakijalle/intercultural-teacher-education

MISSÄ OLEN NYT?

Tällä hetkellä istun parvekkeellani raikkaassa syysillassa, kynttilöiden valossa. Miksi kirjoitan taas tähän blogiin? No siksi, että sain pari päivää sitten kommentin tähän blogiin. Kysymys sivusi myös sitä, millaisia mahdollisuuksia UWC kohdallani tarjosi, joten päätin, että one more post olisi ihan paikallaan. Kirjoitint viimeisen postauksen tähän blogiin yli vuosi sitten, joten paljon on ehtinyt tapahtua. Palataan siis välivuoteni alkuun...

Välivuosi alkoi itsetutkiskelun merkeissä. Olin osittain pettynyt siihen, että päädyin pitämään välivuoden, sillä koin sen epäonnistumisena. Syksyn aikana mietinkin paljon omaa elämääni, kävin autokoulun ja menin työkokeiluun ala-asteelle, ja tulin siihen tulokseen,  että UWC-kokemukseni menisi "hukkaan", ellen haluaisi jatkaa opintojani ulkomailla. Päädyin hakemaan muutamaan skotlantilaiseen yliopistoon opiskelemaan lakia, ja pääsinkin sisään niihin kaikkiin. Sen jälkeen kuitenkin päätin, että menisin johonkin niistä vain, jos en pääsisi oikeustieteelliseen Suomessa...

Neljä kuukautta vierähti nopeasti työkokeilun parissa, ja nautin päästessäni haastamaan itseäni. Vapaa-ajalla vietin aikaa kavereiden kanssa, sekä aloitin uudestaan lentopallon. Lentopallon uudelleen aloittaminen oli pitkällisen harkinnan ja pohdinnan tulos, sillä halusin päästä eroon kaikesta katkeruudesta elämässäni. Olin monta vuotta katkera lentopallolle, ja viimeinkin tajusin, että katkeruus mitä tahansa kohtaan on pelkkää energian hukkaan heittämistä.

Keväällä vietin kolme viikkoa reissussa. Vietin ensin muutaman päivän Itävallassa rakkaiden UWC-ystävieni kanssa, jonka jälkeen matkasimme bussilla Italiaan. Vietin Italiassa kaksi ja puoli viikkoa, ja se sai aikaan suuren muutoksen ajatusmaailmassani. Ymmärsin niin paljon siitä, kuinka paljon Duino, Italia ja UWC olivat muokanneet mua ja mun ajattelutapaa, ja siellä mun mielessä alkoi kypsyä ajatus siitä, pitäisikö mun sittenkin yrittää päästä Oulun yliopistoon Intercultural Teacher Education-linjalle, jonne olin hakenut myös edellisenä vuonna, mutta jonne en ollut toimittanut tarvittavia papereita. Palattuani kotiin aloin kuitenkin lukemaan oikiksen pääsykokeisiin.

Jaksoin lukea oikiksen pääsykokeisiin intensiivisesti neljä viikkoa. Sekuntikellon kanssa kymmenen tuntia päivässä ilman muuta elämää olivat kuitenkin liikaa, ja pikku hiljaa aloin viettämään paljon aikaa kuntosalilla ja kävelylenkeillä, joissa pohdin omaa elämääni. Haluanko oikeasti viettää koko elämäni pölyisessä toimistossa lakikirjojen hautaamana, vai voisinko tehdä jotakin, jolla antaisin yhteiskunnalle takaisin enemmän? Olin ollut onnekas saadessani 43 000€ arvoisen stipendin, olisiko oikea tapa sen takaisinmaksuun vain se, että tienaisi vuodessa huikeita summia rahaa? Ehkä sittenkin haluaisin niin kutsutun "tavallisen elämän", sen, jota olin aiemmin niin kovasti pelännyt.

Kuten voinette arvata, Turun oikikseen en päässyt sisään. Sen sijaan ajaessamme Turusta kotiin sain sähköpostiini viestin, jossa minulle kerrottiin, että olen saanut kutsun haastatteluun Oulun yliopistoon Intercultural Teacher Education-linjalle. Valmistautumisaikaa kokeeseen sekä haastatteluun jäi kuusi päivää, joten olin varma, että en mitenkään pystyisi pääsemään sisään, vaikka kovasti halusinkin. Itse koe meni hyvin, sillä esseekysymys oli hyvin laaja, enkä tarvinnut kirjan tietoja ollenkaan, vaan vedin koko esseen UWC-pohjalta. Haastattelu meni ihan hyvin, mutta silti olin varma siitä, että en pääsisi sisään.

Pääsykokeiden jälkeen alkoi kesäkiireet ja -työt, joiden aikana aloin (taas) miettimään, että en ole sittenkään valmis jäämään Ouluun. Niinpä teinkin päätöksen, jonka kirjoitin myös Facebookiin, että lähtisin Aberdeeniin opiskelemaan oikeustiedettä. Kaikki suunnitelmat valmiina olin varma, että syyskuun alussa muuttaisiin Skotlantiin. Suunnitelmani ei muuttunut edes siinä vaiheessa, kun Iso-Britannia päätti erota EU:sta, sillä yliopisto kertoi, että mikään ei meidän kohdalla muuttuisi. Kun Suomen yhteishaun tulokset sitten lopultakin tulivat, sieltä tuli uutinen jota en ollut uskonut saavani; minulle oli myönnetty paikka Oulun yliopistoon. Olin juuri kyseisen viikonlopun lentopalloturnauksessa Rovaniemellä, mutta siitä hetkestä kun hyväksynnän näin, tiesin sydämessäni että mun vaan kuuluisi jäädä tänne. And so here we are.

Moni tuttu ja tuntematon kyseenalaisti päätöstäni jäädä Oulun yliopistoon. Totuus on kuitenkin se, että en ole moneen vuoteen ollut näin onnellinen, kun olen nämä pari kuukautta ollut. Löysin sisältäni sellaisen rauhan, mikä oli ollut pitkään kadoksissa,  ja kaikin tavoin olo on todella levollinen juuri nyt. Tässä on hyvä. Tajusin, että aina ei tarvitse lentokonetta ja tuhansien kilometrien välimatkaa löytääkseen onnen ja seikkailun, löytääkseen oman paikkansa tässä maailmassa. Mietin pitkään, että olenko enää rohkea, jos päätän jäädä, mutta sitten ymmärsin, että välillä on rohkeampaa jäädä kuin lähteä.

©Essi Honkala

UWC opetti mulle niiiin paljon. Istuessani luennoilla tajuan sen joka päivä, ja joka päivä olen entistäkin kiitollisempi siitä, millaisen kokemuksen sain elää. UWC olisi ehkä antanut minulle mahdollisuudet lähteä kauas hankkimaan niitä "kokemuksia" ja kansainvälisiä kontakteja ja hienon uran, mutta mikä tärkeintä, UWC antoi minulle rohkeutta jäädä. En ole tällä hetkellä tilanteessa jossa nuorempana kuvittelin olevani 20-vuotiaana, mutta sillä ei ole mitään väliä. Olen tilanteessa, jossa haluan olla, ja se riittää. En olisi ikinä hakenut Oulun yliopistoon, jos en olisi lähtenyt kauas tajuamaan sitä, että lähellä on hyvä, ja että jäämällä ei ole epäonnistunut millään tavalla. Juuri nyt tuntuu siltä, että olen löytänyt paikkani tässä maailmassa. Oli tärkeää ymmärtää, että ei ole yhtä tapaa jatkaa opiskeluita UWC:n jälkeen - kaikkien ei tarvitse mennä Harvardiin, vaan joskus paras tapa maksaa yhteiskunnalle takaisin kaiken mitä on saanut, on jokin aivan toinen kuin se mitä kaikki odottaa.

Juuri nyt olen erittäin innostunut kaikesta, mitä tulevaisuudella on tarjottavana. Asun unelmieni asunnossa parhaan ystäväni kanssa, saan opiskella aineita joihin tunnen paloa, mutta olen silti lähellä perhettä ja ystäviä. Tutkintooni kuuluu kolmen kuukauden mittainen työharjoittelu ulkomailla, joten ihan kokonaan en ole Ouluun juurtumassa. Ja kukapa tietää, että suoritanko vaikka vaihtovuoden, tai lähdenkö valmistumisen jälkeen ulkomaille töihin. Tulevaisuus on avoin ja maailma avoinna, ja se on ihan parasta.

..."Sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan montaa maailmaa."

Yritin aloittaa tämän postauksen jo monta kertaa, mutta vasta nyt tunnen olevani siihen valmis. Palasin Suomeen kuukausi ja yksi päivä sitten, ja aika on kulunut kuin siivillä. Niin nopeasti, että äsken kun katsoin valmistujaisista kuvia, tunsin ne jo etäisiksi. Suurin syy siihen että olen valmis kirjoittamaan tämän postauksen, on kuitenkin se, että sain vastauksen yhteen suurimmista kysymyksistä, mitä ensimmäisten Italiassa vietettyjen kuukausien aikana sain mieleeni. "... Kummat ovat onnellisempia, ne jotka eivät osaa kaivata koska eivät tiedä muusta, vai ne, jotka kaipaavat koska kantavat mukanaan niin monta maailmaa?", joka on kysymys joka on mainittu Riikka Pulkkisen kirjassa Vieras. Hauskinta ja ehkä kuvaavinta siinä on se, etten ollut lukenut kyseistä kirjaa. Mutta nyt luin sen. Ja löysin vastauksen. Vastauksen, jonka olin itseasiassa jo löytänyt, mutta joka piti vain nähdä. "...Sillä onnellisia ovat ne, jotka kantavat mukanaan montaa maailmaa", on lause osuvasti kirjan viimeisellä sivulla. Se päättää paitsi kirjan tarinan, myös minun sisäisen kamppailuni vastauksesta.

Ensimmäinen viikko, ensimmäinen huone. Syyskuu 2013.

Kaksi Italiassa ja UWC:ssä vietettyä vuotta olivat elämäni hauskimmat, mielenkiintoisimmat, vaikeimmat, haastavimmat, mutta myös ihanimmat vuodet. Epäonnistuin monessa asiassa; en ikinä oppinut italiaa niin hyvin kun olisin halunnut, en onnistunut elämäntapamuutoksessani, en pystynyt jättämään loppukokeita taakseni hyvällä fiiliksellä, vaan pelolla siitä, että joudun tekemään ne uudestaan. Mutta millään noista ei ole mitään väliä. Onnistuin monessa paljon tärkeämmässä asiassa, jotka kumoavat kyllä kaikki epäonnistumiset. Onnistuin luomaan ihmissuhteita, sellaisia ystävyyssuhteita, joiden tiedän kestävän. Onnistuin luomaan itselleni kodin monen tuhannen kilometrin päähän siitä oikeasta kodista, onnistuin ylipäätään elämään Italiassa soittamatta kertaakaan kotiin siitä, että haluaisin lähteä. Onnistuin rikkomaan mun rutiineja ja samalla kehittymään ihmisenä, onnistuin kaivamaan sen seikkailijapuolen esiin. Onnistuin selviämään kaksi vuotta akateemisista paineista ja tekemään ja palauttamaan kaikki tehtävät englanniksi. Kuvaava huomio voisi vaikka olla, että Suomessa tuskin olisin ikinä päässyt IB-lukioon. Olihan mun englanti ihan hyvä, mutta siihen se sitten jäikin. Onneksi tämäkin asia on nyt muuttunut.

UWC:n jälkeen ihmisillä on tapana aina puhua siitä, kuinka paljon he ovat muuttuneet. Se on totta, että kun lähtee 17-vuotiaana pois kotoa aivan eri maahan mukanaan pelkästään matkalaukku ja tieto siitä, että siellä uudessa paikassa pitäisi viihtyä kaksi vuotta, siinä kasvaa henkisesti paljon ja samalla muuttuukin. En usko, että UWC:n kaltaisessa paikassa voisi olla, jos ei muuttuisi, jos ei haluaisi muuttua. Mutta mitä olen nyt tämän kuukauden aikana on se, että se muutos ei oikeasti ole niin iso. Joo, ulkoiset seikat ainakin muuttuu (hehheh), ja ehkä osa arvoistakin, mutta se "core", se ydin, se pysyy silti luultavasti samana. Mä erehdyin luulemaan että olisin muuttunut niin paljon, että jopa mun tulevaisuuden suunnitelmat, ja mun unelma oikeustieteellisestä olisi jotenkin muuttunut pelkästään sen takia että mä oon "eri ihminen". Se otti vähän aikaa tajuta, että kyllä siellä on vielä se ihan sama unelma, se suunnitelma lakimieheksi tulemisesta jonka oon saanut mieleeni tyyliin 12-vuotiaana. Se, että jokin osa ihmisessä muuttuu, puoli vahvistuu tai heikkenee, ei tarkoita, ettei se henkilö syvällä sisimmässään ole sama. Mä olen edelleen se sama, sarkastinen, huonoja juttuja kertova tyttö joka rakastaa pesäpallokatsomossa istumista ja Juha Tapion lauluja. Olen kasvanut henkisesti ja fyysisesti lol, mutta sanoisin, että olen parempi, päivitetty versio siitä Tiiasta, joka Oulunsalon lentokentällä itki vajaat pari vuotta sitten. Versio 2.0 itsestäni siis.

Toinen vuosi, toinen huone. Huhtikuu 2015.

Tapasin kahden vuoden aikana ihmisiä, joita en tule ikinä unohtamaan. Ihmisiä, joiden takia pääsen ja saan matkustella maailman toiselle puolelle, ihmisiä jotka tulevat matkustamaan minun luokse. Tapasin ihmisiä jotka sai mut raivon partaalle, ihmisiä jotka saivat mut menettämään uskon itseeni joksikin aikaa. Näin paikkoja joista olen ennen vain unelmoinut, elin niin monta hetkeä, joiden aikana en voinut uskoa eläväni omaa elämääni, koska olin yksinkertaisesti vain niiiin onnellinen. Ja kun kuukausi sitten halasin ystäviäni viimeistä kertaa, tunsin paitsi surua, myös onnellisuutta. Olin onnellinen, koska kaksi vuotta olivat ohi, koska olin selvinnyt. En tiennyt, selvisinkö IB:stä vai en, mutta sillä ei ollut väliä. Selvisin paljon suuremmasta haasteesta. 

En voi ikinä kiittää tarpeeksi kaikkia niitä, jotka tämän kokemuksen tekivät mahdolliseksi. Suomen UWC-komitea, Suomen Kulttuurirahasto, perhe ja isovanhemmat, sukulaiset, ystävät, ihan kaikki te jotka edes ohimennen kyselitte, että miten mulla menee. Vilpitön kiitos kaikille teille. Nyt on kuitenkin aika jatkaa kohti uusia seikkailuja. IB tulokset tulevat julki 11 päivän päästä, ja sen jälkeen ollaan taas viisaampia. Jos käy huonosti, niin sitten käyn pienellä visiitillä Italiassa marraskuussa, ja jos käy hyvin, niin sitten mennään Italiaan vasta maaliskuussa. Nyt kuitenkin tunnen levollisuutta päättää tämä postaus. Löysin vastauksen mieltäni askarruttavaan kysymykseen, en pelkästään kirjasta, mutta myös oman elämäni avulla. Nyt tiedän, että onnellisempi olen nyt, kun kannan mukanani montaa maailmaa. 

THIS IS HOW IT FEELS LIKE, PART 2

25.05.2013

Täällä mä nyt oon. Autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on mun koko elämä pakattuna 28 kiloon, sekä mango-guava Novelle ja päärynätummasuklaalevy. Mun silmiin sattuu, koska oon itkenyt niin paljon tänään. Mä vannoin, etten itkis kun lähden, mutta toisin kävi. Lähteminen oli yllättävän raskasta. Mä luulin, että se ois ollut helpompaa. Mua saattamassa kentällä oli mun elämän tärkeimpiä ihmisiä. Äiti ja pikkuveli, sekä kolme ihanaa parasta ystävää - Henna, Henri ja Jonna. Isi ei päässyt, mutta pesäpalloon liittyvät syyt hyväksyn aina. Kun mä lopulta katsoin taakseni viimeistä kertaa kävellessäni turvatarkastukseen, mä oikeasti tajusin, etten tuu näkemään mulle tärkeimpiä ihmisiä seuraavan kerran vasta kun joulukuussa. Mä en melkein neljään kuukauteen tuu olemaan mun omassa huoneessa, silittämään mun ihania koiria, tappelemaan mun pikkuveljen kanssa tai ajelemaan mun kavereiden kanssa. Se tuntuu jännittävältä, oudolta ja surulliselta. Mutta mä tein niin ku mä lupasin. Ennen koneeseen menoa mä pyyhin viimeisetkin kyyneleet mun kasvoilta. Mä aloitin juuri mun elämäni suurimman ja huikeimman seikkailun. Huomenna mä oon jo Italian maaperällä, ja pääsen viimeinkin kokemaan kaiken sen, mikä on aiemmin ollut vaan sanoja paperilla. Pääsen tutustumaan ihmisiin, jotka tähän asti on ollut mulle pelkkiä kasvoja netissä. Pääsen näkemään maisemat, jotka ovat olleet vain kuvia näytöllä.
Mulla on erittäin haikea olo, koska kuten sanottu, yks mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mun pupun, joka on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Unohdin myös mun nahkatakin ja lakanat, mutta pääsenpähän shoppailemaan. En pysty muotoilemaan yhtäkään järkevää lausetta, koska mun päässä ei oo tällä hetkellä yhtään järkevää ajatusta. Mua ei oikeastaan itketä enää, mutta ei mua myöskään jännitä. Musta tuntuu että nyt oon valmis. En ois jaksanut odottaa Suomessa enää yhtäkään päivää, koska alitajunta kertoi kokoajan, että kohta sitä mennään. Huomenna. Sitä ennen on monta tuntia aikaa tapettavana, mutta jospa sitä sais vähän nukuttua. Ainakin täällä on hiljaista. Tosin mun kuulokkeista kuuluu tällä hetkellä näin: Baby I am leaving here. Niin. Kohta sitä mennään. Seuraavan kerran päivittelenkin sitten kohteesta. Italia, täältä tullaan, ole valmis!

24.05.2015

Täällä mä nyt oon, autiolla Helsinki-Vantaalla. Mun vieressä on koko elämäni pakattuna 40 kiloon, sekä mango-guava Novelle, lohiruisleipä ja karjalanpiirakoita. Mun silmiin ei tällä kertaa satu, koska en ole pystynyt itkemään kunnolla. Vitsailin viimeiset kaksi kuukautta, etten tulisi itkemään, mutta en oikeasti uskonut siihen sekuntiakaan. Lähteminen oli odotettua helpompaa, sillä mua oli saattamassa mun Duino-elämän tärkeimmät ihmiset, jotka ei meinannut päästää mua bussiin, ja jotka sinne astuessani alkoivat laulamaan täysillä heidän omaa versiotaan laulusta nimeltä "Bella ciao", jonka he sitten muunsivat "Tiia ciao". Kun katsoin bussin ikkunoista taakse Duinoon viimeistä kertaa, näin kyyneleitä mun parhaiden ystävien kasvoilla, mutta parasta oli se, että he silti hymyilivät. Katsoessani Duinon jylhäitä maisemia viimeistä kertaa, en tajunnut, että en tule enää ikinä kokemaan samoja asioita, mitä olen näiden kahden vuoden aikana kokenut. Vaikka palaan vielä Duinoon vierailulle, se ei ole enää sama asia, sen ei enää pidä olla sama asia. En vieläkään voi ymmärtää, etten ole lähdössä takaisin. En voi ymmärtää, että en välttämättä pääse halaamaan mun Duino-elämäni tärkeimpiä ihmisiä moneen vuoteen, ehkei enää koskaan. En voi uskoa, että en tule enää ikinä kiipeämään mun lempipaikalle Duinossa, kun olen turhautunut kouluun, stressaantunut koulusa tai elämästä ylipäätänsä. Mä en enää ikinä tule makoilemaan omalla sängylläni extra-patjalla puhuessani kämppikseni kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä, mä en enää ikinä tule kävelemään kauppaan ostamaan jäätelöä yhden mun läheisimmistä ykkösvuotisista kanssa - silloin kun pitäisi olla opiskelemassa. 
Mulla on hyvin välinpitämätön olo - en tunne mitään. En kykene tuntemaan, mun aivot ei pysty prosessoimaan sitä tietoa, että tämä on nyt ohi. Yksi mun elämän osa-alue oli nyt siinä. Unohdin kotiin mulle tärkeimmät ihmiset, joiden kanssa seuraavasta tapaamisesta ei ole tietoa. En pysty kirjoittamaan mitään järkevää, koska en pysty ajattelemaankaan mitään järkevää. Mua ei itketä, ja se on ongelma. Mutta samalla tiedostan sen, että olin valmis tähän. Olin valmis jättämään tämän osa-alueen taakseni, nyt oli aika mennä. Aamulla matkustan kotiin, mutta siinä seitsemän tunnin junamatkan aikana voi mennä tunteet aika laidasta laitaan. Sitä ennen pitäisi saada nukuttua, onneksi täällä on jälleen hiljaista. Tällä hetkellä mun kuulokkeista ei kuulu mitään, koska ne menivät rikki. Suomi ja Muhos, täältä tullaan, olkaa valmiita! Tiia is back. 

VIIMEINEN PÄIVITYS ENNEN LÄHTÖÄ.

Hei kaikki! Mun pitäisi parhaillaan olla opiskelemassa historian loppukokeisiin, mutta päätin, että kirjoittelen mielummin tänne blogiin. Huomasin, etten ole taas kuukauteen kirjoittanut ja koska lähiviikkoina sitä aikaa ei tietokoneella viitsi tuhlata, niin parempi tehdä tämä päivitys nyt. Kuten viime vuonna, myös tänä vuonna mitä lähempänä loppua ollaan, sitä enemmän päivät ovat täytetty erilaisella ohjelmalla. Koska opiskellakin pitää, ja myös nukkua, on se tasapaino vielä näin kahden vuoden jälkeenkin ollut vähän kadoksissa... Nyt kuitenkin pieni katsanta, mitä täällä on viimeisen kuukauden aikana tapahtunut.

Lähi-Idän ja Aasian kansallisviikko ja Holi
Meille kakkosvuotiselle viimeiseksi kansallisviikoksi muodostui Lähi-Itä ja Aasia. Joka ilta kyseisen viikon järjestäjät järjestivät joko elokuvan tai keskustelun jostain aiheeseen liittyvästä asiasta. Itse kävin mm. katsomassa elokuvan, joka oli tositarina Indonesialaisesta pojasta, joka karvaalla tavalla koki mitä tapahtuu, kun koulutus on epätasa-arvoinen eikä se ole mahdollistettu kaikille. Lauantaina oli sitten vuorossa se perinteinen show, ja oli kyllä yksi parhaista mitä olen täällä nähnyt. Viikko kuitenkin huipentui sunnuntaina Lähi-Idän ja Aasian makujen maistelemiseen, sekä holiin. Holi on intialainen värien juhla, jota me myös tänä vuonna juhlimme. Siihen kuuluu paljon värijauheita, kylmää vettä, hyvää musiikkia ja tanssimista. Itse vielä kaksi viikkoa myöhemmin pesin sitä keltaista väriä pois hiuksistani...

Pääsiäisloma
Meille annettiin koulusta perjantai ja maanantai vapaaksi, ja muiden suunnistaessa lomille eri puolille Eurooppaa, itse päätin jäädä Duinoon opiskelemaan ja nauttimaan kavereideni seurasta. Hyvä että jäin, sillä meitä siunattiin todella ihanilla säillä, ja auringossa opiskellessa tulikin vietettyä harva se hetki.

Gender and Sexuality Week
Gender and Sexuality ryhmä on ollut sellainen, johon olen tänä vuonna osallistunut. Tänä vuonna se huipentui sitten kokonaisella viikolla, jossa näytimme elokuvia aiheeseen liittyen, olimme yhden päivän kokonaan hiljaa (oli muuten aika tuskallista), vietimme "transgender" Mickey'siä jossa itse pukeuduin mieheksi, ja muuta sellaista. Se oli tärkeä mutta myös huikea viikko!

Illy kahvitehdas
Triestessä sijaitsee maailmanlaajuisesti tunnettu Illy-tehdas, jonne ryhmä oppilaita pääsee vuosittain tutustumaan. Tänä vuonna sain itse kunnian olla mukana, ja vierailulta tarttui mukaan paljon mielenkiintoista tietoa, sekä kaksi pakettia Illy-kahvia.

Prom
Kuten viime vuonna, myös tänä vuonna Prom otti paikkansa vuoden lopulla. Tänä vuonna menin sinne yksin, mutta yksin ei kyllä hetkeäkään tarvinnut olla. Meillä oli ihan hurjan hauskaa kaveriporukalla tanssiessa, ja korkokengät lensikin nurkkaan melko äkkiä.. Fiiniä fiiniä.

International Affairs -puhujat
Suurin osa meidän International Affairs-puhujista oli aikataulutettu tänne vuoden loppuun, ja joukkoon mahtui ihan huikeita puhujia, kuten myös hieman ei niin huikeita. Yksi mieleenpainuvimmista puhujista oli tämän koulun entinen oppilas, joka on nykyään Booking.com:in toimitusjohtaja. Hänen puheensa oli hyvin inspiroiva, ja vaikka meille kakkosvuotisille kyseisessä tapahtumassa olo ei ollut pakollista, olen hyvin kiitollinen siitä, että itse menin sinne.

Sellaista siis. Nyt mulla on jäljellä enää kaksi päivää koulua, tänään ja huomenna. Tänään sanotaan hyvästit sekä matematiikan että historian tunneille, huomenna sitten lopuille. Huomenna meillä on myös "Leavers dinner" eli me kaikki kakkosvuotiset sekä opettajat menemme ulos syömään ykkösvuotisten jäädessä tekemään tuhojaan meidän huoneisiin. Huomenna on siis luultavasti jo kyyneleitä luvassa, erityisesti kun me kakkosvuotiset sitten illallisen jälkeen jatkamme omiin rientoihimme. Sen jälkeen alkaakin sitten yhdeksän päivän intensiivinen opiskeluputki ennen kokeiden alkua. Itse aloitan urakkani sekä englannilla että taloustiedolla samoina päivinä, ja siitä sitten jatkuu. Mulla on ollu viime päivinä ihan mieletön stressi kokeista, ja pää on ollut kipeä lähes joka päivä ja sydänkin hakkaa aika lujaa, pitäisi vissiin oppia vähän päästämään omista vaatimuksista irti.
Kuitenkin, tämä oli nyt viimeinen postaus ennen kun istun Helsinki-Vantaalla valmistujaisten jälkeen. Nyt alan valmistautumaan sille viimeiselle historian tunnille, heippa!

THE FUTURE DEPENDS ON WHAT YOU DO TODAY.

Moi kaikki! En ole pitkään aikaan kirjoitellut kuulumisia, ja koska suomen kielen suullinen koe häämöttää jo viikon päässä, ajattelin että tämä blogin kirjoitus olisi ihan sallittava laiskottelutapa. Projektiviikolta palattuamme me kakkosvuotiset olemme saaneet tottua hieman rauhallisempaan tahtiin, kuin mitä se on ollut oikeastaan viime keväästä asti. Kaikki ylimääräiset koulutyöt aka murheenkryynit aka Internal Assessments ovat nyt palautettu omalta osalta, eli nyt päivät pitäisi täyttää ihan sillä THE opiskelemisella siihen viimeiseen rutistukseen.


Tällä viikolla mulla oli tosi helppo viikko, koska meillä oli tällä viikolla englannin suulliset kokeet, kaikki englannin tunnit oli peruttu, ja meidän historian opettaja oli poissa koko viikon, joten tunteja mulle kertyi 1-2 joka päivä. Todella helppo viikko siis takana, vaikka yritinkin jo tosissaan aloittaa lukemisen toukokuuta varten. Mua on kuitenkin vaivannut pieni väsymys koko viikon, ja auringonpaiste on välillä liiankin houkutteleva... Kevät on siis saapunut tänne Duinoon, ja oikeastaan sen jälkeen kun palasimme projektiviikolta, joka päivä on voinut vetää kesäkengät jalkaan.

Kevään lähestyessä kesää joka päivä enemmän ja enemmän, olemme myös me kakkosvuotiset tajunneet että enää on jäljellä muutama hassu päivä tätä seikkailua. Vaikka samalla odotamme kärsimättöminä valmistujaisia ja sitä vapauden tunnetta kun loppukokeet ovat lopulta ohi, haikeuden tunne iskee vähän väliä. Muutama reunion on jo alustavasti sovittu, mutta on se silti hankalaa kuvitella elämää ilman niitä ihmisiä, joita täällä näkee joka päivä. Sen takia pitääkin yrittää nauttia joka hetkestä, ja se tuo välillä ongelmia, kun mieli käskee opiskella kokoajan. Tasapainon löytäminen opiskelun, nukkumisen ja kavereiden kanssa hengailun välillä onkin siis ehkä vaikeampaa kuin aikaisemmin, koska periaatteessa jokaikinen liikenevä minuutti pitäisi käyttää koulukirjojen parissa, mutta nukkuakin pitäisi, mutta sitten toisaalta nyt pitäisi ottaa kaikki irti näistä ihmisistä, sillä seuraavasta tapaamisesta suurimman osan kanssa ei ole tietoa.

Tein tämän viikon tiistaina yhteishaun, jossa hain kolmeen eri yliopistoon Suomessa. Mieli on kuitenkin todella sekaisin, enkä enää ole todellakaan varma siitä, että Suomessa haluan seuraavat vuoteni viettää. Joku pieni osa sydämestä vetää ulkomaille uusiin seikkailuihin, mutta toisaalta järki ja osa sydämestäkin sanoo, että nyt on aika palata kotiin. Sen takia tuleva kesäloman tulenkin viettämään "itseäni etsimällä", että tietäisi mitä tältä elämältä taas haluaa. Kesäloma pelottaa, sillä ainakin koko kesäkuun ajan tulen elämään tiedottomana omasta tulevaisuudesta. Suurin osa ystävistäkin on muuttanut paikkakunnalta pois, eli sitä aikaa siihen itsetutkiskeluun tulee todellakin olemaan. ;)

Tällaista tällä kertaa, aurinkoista kevään odotusta kaikille lukijoille! <3