MY FIRST YEAR IN A NUTSHELL..

Melkein kuukausi sitten loppui mun ensimmäinen vuosi Italiassa. Kun saavuin Suomeen sillon 27.5 tiistaina, aloitin työt paikallisessa supermarketissa heti seuraavana aamuna, joten varsinaista kunnon ikävää ja duinostalgiaa en oo ees ehtinyt saada. Siitä lähtien aika on mennyt aika tiiviisti töissä, opiskelemalla (...), kavereiden kanssa oleskelulla ja treenaamisella. Mutta toisaalta ihan hyvä, etten kirjoittanut tätä postausta heti. On ollut aikaa miettiä ja pohdiskella.

Italia ja vuosi siellä muutti mua. Viimeisellä viikolla luin siellä kirjeen, minkä kirjoitin itselleni ensimmäisinä päivinä. Tein ja saavutin kaiken minkä halusin. Ennen kaikkea sen, että pohjimmiltani olen silti sama, sarkastinen minä. Moni asia mun elämässä ja mun luonteessa, arvoissa (ja ulkonäössä) on muuttunut, mutta se sama tyttö siellä vieläkin on. Olen kansainvälisempi, avarakatseisempi, avoimempi, mutta myös paljon kriittisempi. Kriittisempi itseäni kohtaan, muita kohtaan ja maailmaa kohtaan. En stressaa enää niin paljon, kuin ennen. Oon oppinut elämään hetkessä, tekemään spontaaneja juttuja. Kaikkea ei tarvitse suunnitella, ja yleensä ne parhaat jutut ja muistot syntyvätkin hetken mielijohteesta. Oon "lämpimämpi" ihminen, latinojen kanssa asuminen ja niiden parhaina ystävinä oleminen on siedättänyt mut ymmärtämään monia haleja ja poskipusuja päivässä. Se on vain niin luonnollista. En oo enää niin "hienohelma", kuin ennen lähtöä. Lautasten ja haarukoiden jakaminen on ihan normaalia, kun niitä ei ole tarpeeksi. 

Musta tuntuu, että oon se sama ihminen, mutta silti kadotin itseni monta kertaa tämän vuoden aikana. Kuinka monta kävelylenkkiä teinkään silloin kallioilla olevilla poluilla, kun tuntuu että oma itseni, omat arvot ja tulevaisuudensuunnitelmat olivat ihan hukassa. En vieläkään tiedä, mistä tulen löytämään itseni ensi vuonna. Mutta nyt osaan suhtautua siihen mielenrauhan kanssa. Jos ennen UWC:tä välivuosi kuulosti vain luusereiden valinnalta, tällä hetkellä itselleni ei voisi olla sopivampaa vaihtoehtoa. Vuosi aikaa miettiä, seikkailla, ja elää. Löytää ihan oikeasti itsensä, jos se on edes mahdollista. Ehkä ymmärtää se, mitä haluan tehdä elämälläni. Tarkoituksena on suunnata Etelä-Amerikkaan, ja sen enempää suunnitelmia ei ole. Eikä tarvi olla. 

Jos pitäisi tiivistää ensimmäinen vuoteni muutamaan sanaan, en tiedä, mitä valitsisin. Mun tunteet vaihteli niin laidasta laitaan vielä loppuvuodestakin, että on mahdotonta kuvailla mitään. Omalla tavallaan elämäni parasta aikaa tähän mennessä. Seikkailu, täynnä spontaaneja päähänpistoja, mutta myös sitä "tavallista arkea" ja opiskelujen kanssa kamppailemista. Päällimäisenä ajatuksena on myös se helpotus siitä, että on vielä toinen vuosi jäljellä. Nyt tietää mitä pitää tehdä paremmin, enemmän, mihin panostaa vähemmän ja mitä pitää välttää. Seikkailusta on puolet takana, mutta optimistisemmin vielä puolet edessä. Puolet ihmisistä vaihtuu, mikä tuo uusia mahdollisuuksia, uusia seikkailuja. En malta odottaa, mutta onneksi tämä kesäkin tarjoaa vielä kahden kuukauden verran edestä seikkailuja ja haasteita. Vaikka sitten siellä s-marketin kassalla. 

THEY SAY HOME IS A PLACE WHERE YOU'RE NEEDED, THEN I AM HOME NOW, BUT I AM LEAVING..

.. Mutta onneksi vain kolmeksi kuukaudeksi.
Tällä hetkellä istun Helsingin lentokentällä. Mun silmät on punaiset ja naama turvoksissa valvotuista tunneista, mutta enemmän itketyistä kyyneleistä. Sunnuntaina jätin Duinon sekä puolet ihmisistäni taakseni kolmeksi kuukaudeksi. Ja no, ne loput puolet, osan niistä ehkä pysyvästikin.
Sunnuntai oli mulle rankin päivä koko vuoden aikana. Ja se on aika paljon sanottu, varsinkin jos ottaa huomioon sen, kuinka vaikeita ensimmäiset viikot olivat. Sunnuntaita edelsi kaksi unetonta yötä (yhteensä 3 tuntia niiden kahden yön aikana), mutta sitä ennen en oikein osannut itkeä. IB-show oli perjantaina, ja sitä valmistellessa ja stressatessa meni koko viikko, joten sen jälkeen olin liian väsynyt tuntemaan mitään. Perjantaina sen show'n jälkeen mentiin kaikki satamaan yöksi, mutta valuin yön pikkutunneilla ihan sänkyyn asti nukkumaan kahdeksi tunniksi ennen lauantain valmistujaisia. Valmistujaiset lauantaina oli myös ihan jees, olin aika väsynyt enkä oikein osannut tuntea mitään. Käytiin silloin illalla Candyn kanssa syömässä pitsaa viimeisen illan kunniaksi, ja muuten vietin ajan sen seremonian jälkeen hyvästelemällä lauantaina lähteviä ihmisiä ja viettämällä aikaa muiden kanssa ja auttamalla joitain kavereita pakkaamisessa. Lauantai-iltana mentiin kaikki yöksi meidän isoimman asuntolan pihalle. Laulettiin ja juteltiin, urheimmat nukkui. Tunnin sain nukuttua siellä pihalla, ennen kuin viideltä aamulla iso osa mun läheisimmistä kavereista lähti. Sen jälkeen siivoskeltiin asuntolaa ja jätettiin taas uusia, ja uusia hyvästejä. Halusin itse päästä vähän helpommalta, ja kävin itse hyvästelemässä ne ihmiset, jotka halusin. Tiesin, että jossain vaiheessa tulisin murtumaan, ja siinä vaiheessa kun lähdin hyvästelemästä yhden mulle lähimmistä kakkosvuotisista, murruin ihan täysin. Sen jälkeen koko päivä menikin vähän sumussa.
Menin sitten yhdelle kaverille yöksi, joka asuu Duinon lähellä. Päivä meni niinkin rattoisalla tavalla, kuin että oltiin niillä lounasaikaan. Syötiin lounas, menin nukkumaan itkuisena. Mut herätettiin sitten illalliselle. Söin illallisen, menin jälleen itkuisena nukkumaan. Heräsin aamulla hieman parempana. :D Kotona mun pitäisi olla tiistaina viiden aikaan illalla (kohta!!!), ja aloitin tosiaan matkustamisen viideltä illalla maanantaina. Pakko rakastaa näitä vuorokauden matkustusaikoja.
Mutta tosiaan. Tuli vähän yllätyksenä, kuinka rankkaa lähteminen oli. Puolet on vasta/jo ohi, mutta en vain vieläkään pysty ymmärtämään sitä, että kun tullaan elokuussa takaisin, puolet ihmisistä on ihan uusia. Mulla on/oli monta tosi läheistä kakkosvuotista, enkä vaan pysty ymmärtämään, että ne ei tule olemaan mun jokapäiväisessä elämässä enää. Totta kai tulen näkemään niitä tärkeimpiä vielä, mutta ei se ole sama asia. Ymmärrän myös hyvin sen, että tämä kaikki on osa tätä kokemusta, osa elämää. Sen tiedostaminen ei vain tee mitään helpommaksi.
Nyt pitäisi yrittää kääntää elämä takaisin Suomeen vähäksi aikaa. Edessä on kolme kuukautta Suomi-aikaa, johon tulee mahtumaan paljon töitä (aloitan jo huomenna aamuna reippaana!) ja opiskelua. Mutta myös laatuaikaa perheen ja kavereiden kanssa, hauskanpitoa ja unohtumattomia hetkiä. Ei se auta. Suomalaisella sisulla kai sitä tästäkin päästään yli. Kirjoittelen vielä myöhemmin tällä viikolla yhteenvedon tästä ykkösvuodesta, tää nyt on tämmönen olen Suomessa -ilmoitus enemmän. :)

Time falls away, but these small hours, these small hours still remain

“There are times when the actual experience of leaving something makes you wish desperately that you could stay, and then there are times when the leaving reminds you a hundred times over why exactly you had to leave in the first place.”  - Shauna Niequist, Bittersweet: Thoughts on Change, Grace, and Learning the Hard Way

FOR GRANDMOTHERS

Esikuvia. Molemmat niistä, vastaan jos kysytään kuvailemaan isoäitiäni. Isoäiti sanana tuo mieleen kiikkustuolissa sukkia kutovan mummon, joten senkin takia sana isoäiti ei sovi mun tekstiin. Leena-mummu ja Vuokko-mummo, niin oon kutsunut pienestä pitäen. Eikä kummassakaan vieläkään näy merkkejä siitä, että ne jäis siihen kiikkustuoliin kutomaan sukkia. Vaikka ne kutovatkin sukkia. Ja pitävät samalla mun jalat lämpimänä.

Aloitetaan Kempleen mummusta. Siitä, joka leipoo maailman parhaimmat munkit. Ihana pullantuoksuinen talo, jonne on aina niin turvallista mennä. Aika paljon oon siellä varmaan yöpynytkin, aina varsinkin silloin, kun pitää herätä kello 03.00 aamuyöllä ja lähtä viemään mua jollekin asemalle. Ei ole helppoa ei, haha. Sinne ollaan pyöräilty sekä minä että veli, ja ainakin mut lupasit hakea kesken matkan autolla, jos en enää jaksaisi. Mutta jaksettiinhan me. Kempeleen mummula on mulle se turvapaikka, mihin lukuisat lapsuuden onnelliset tapahtumat sijoittuu. Oli ne sitten tämmöisen haluan-olla-kaupunkilaisen tytön innostuksia siitä, että Zeppelin on ihan vieressä, tai liukumäkileikeistä etupihalla. Tai mustikoiden syömisestä suoraan metsästä.

No entäs sitten Muhoksen mummo? En tiedä, että mistä aloittaisin. Kaikki lentopallo- ja pesäpallopelit mitä tulitte papan kanssa katsomaan, ja mitä mentiin ja mennään varmasti ensi kesänäkin yhdessä katsomaan. Se, että lähdit tueksi Helsinkiin kun mun kohtalo UWC:n kanssa määriteltiin, merkitsi niin paljon. Oli niin paljon helpompaa kestää ne haastattelut, aika ennen haastattelua ja erityisesti jälkeen, kun ei tarvinnut yksin stressata montaa vuorokautta. Ja entäs sitten se kansallispuku.. Mun salainen haave, joka tuli toteen tänä vuonna. En voi ikinä kiittää tarpeeksi siitä. Joten kiitos, vielä kerran.
Rohkaisit mua myös lukemaan Haanpään kirjoja. Nyt on pakko myöntää, että silloin vuonna 2011 kun ensimmäisen kerran luin, en ihan tajunnut lukemaani. Nyt, melkein 3 vuotta myöhemmin voin ylpeänä kertoa, että oon kasvanut sen verran, että ymmärrän. Niin paljon, että luin ilman mitään kouluvelvollisuuksia. Se on tärkeää.

Molemmat isoäidit on opettanut mulle niin paljon tärkeitä asioita - kovan työn merkitystä, mutta myös omien juurien tärkeyttä. Myös sitä, millaista on olla hyvä ihminen, sekä sitä, että hyväksyy epätäydellisyyden ja sen, ettei kaikessa tarvitse olla se numero yksi. Enkä olisi tänä päivänä oma itseni ilman näiden asioiden ymmärtämistä.
Tänä äitienpäivänä siis toivoisin olevani Suomessa, ja pystyväni antamaan ison halauksen kaikille kolmelle elämäni tärkeimmälle naiselle. Mutta halataan sitten kun tavataan seuraavalla kerralla! Ihanaa äitienpäivää teille kaikille. <3

Rakkaudella,

Minä

FOR MOM

Se miten hyvä koti on, ei riipu rikkaudesta, eikä väljyydestä,

eikä kauneudesta, eikä ylellisyydestä. Kaikki riippuu äidistä.– G.W.E.Russel -


Jos mulla on yksi ihminen kehen pidän yhteyttä eniten täältä välimatkan päästä, se on luonnollisestikin äiti. Ihana äiti, siellä monen tuhannen kilometrin päässä. Äiti, joka silti jaksaa itkeä lentokentällä kun lähden, tai tulen, vaikka sen pitäisi olla jo tuttua hommaa. Äiti, joka leipoo maailman parhaita korvapuusteja, mutta joka ei silti osaa tehdä yhtä hyvää rahkaa kuin minä. Äiti, joka jaksaa joka viikko huolehtia mun rahatilanteesta ja siitä etten opiskele liikaa..

Jos joku mulle on opettanut elämässä paljon, se olet ollut sinä. Mikä on oikein ja mikä väärin, mitkä ovat seurauksia asioista joita ei kannattaisi tehdä. Mikä on oikein toisia ihmisiä kohtaan, mikä on oikein itseäni kohtaan. Äiti, joka on ollut tukena tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka mokailisin kuinka. Tai saisin kuinka järjettömiä ideoita, kuten esimerkiksi UWC-haku.. Olet opettanut sen, että elämässä pitää aina tehdä töitä niiden asioiden eteen, mitä oikeasti haluaa. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jos jotain asiaa ei osaa, sitä pitää vain harjoitella niin kauan, että se alkaa sujumaan. Oli kyse sitten kemian koealueesta tai lentopallosta.
 Ei me olla monestikaan samaa mieltä, mutta se johtuukin varmaan siitä, että ollaan niin samanlaisia. Välillä tulee riideltyä, mutta silti aina tiedän, että ne riidat ei kestä kauaan. Ja ei meidän enään tarvi tapella ainakaan yhtä paljon kuin ennen, haha.

Vasta välimatkan päästä voin nähdä, kuinka paljon teet töitä. Et pelkästään työpaikalla, mutta myös kotona. Pyykinpesu, astioiden peseminen, ruoanlaitto, koirien lenkitys... Näitähän riittää. Ei olekaan enää niin helppoa, kun vaatteet eivät ole puhtaina, tai edes siinä pisteessä että sitä pyykinpesuainetta joutuisi itse mennä ostamaan.. Tai vaikka aloittaa siitä, että tietäisi missä asteissa mitkäkin pyykit pitää pestä ja millaisella aineella. Ei ole helppoa kasvaa aikuiseksi.

Ei mulla ole hirveänä sanoja, muuta kuin että vaikka tänä äitienpäivänä en olekaan siellä, enkä vielä ensi vuonnakaan, enkä voi luvata olevani muinakaan vuosina näiden jälkeen, toivotan ihanaa äitienpäivää sinne miesvaltaiseen taloon! <3

With love,

Minä

CALL IT MAGIC, CALL IT TRUE.

Hei kaikki! Se ois taas maanantai, tuntuu että viikot vaan lentää ohitse.. Viime viikolla ei taaskaan tullut postailtua (hups kahteen viikkoon..)oli sen verran tunteikas viikko ettei kyennyt kyllä mihinkään ylimääräiseen. :D Eli viime viikko oli tämän vuoden viimeinen viikko, jolloin aktiviteetit kulki vielä mukana. Joka päivä ja joka puolelta kuului kokoajan "this is the last time.." ja oli meillä ykkösilläkin vähän haikeat fiilikset kaikesta tuosta. Torstaina oli sitten kakkosien viimeinen koulupäivä, koska perjantina ei ollut koulua ollenkaan italialaisten pyhäpäivästä johtuen. Torstai-iltana kakkoset lähti "leavers dinnerille" ja sillä aikaa koko Duino oli ykkösten hallussa.. En aio kertoo yhtään enempää, koska muunmuassa mun tuleva ykkönen varmasti lukee tämän, joten ei saa paljastaa liikaa! Sen verran voin sanoa, että perjantaina tuli itkettyä kahteenkin otteeseen kun oli vähän tunteikasta.

Lauantaina oli sitten prom, joka kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti oli todella mukana. Leivoin lauantai iltapäivästä sinne semmoiset 130 keksiä, jotka meni hyvin kaupaksi. Sen jälkeen vähän bilemoodiin pääsyä luottokavereiden kanssa ja valmistautumista illan promiin. Siellä tuli sitten muutama tunti tanssittua ja otettua kuvia jonka jälkeen väsyneenä nukkumaan. Hauskaa oli.

Eilen... Jaa,a. Heräsin myöhään ja missasin aamupalan, sen jälkeen kahvittelua ennen lounasta ja lounaan jälkeen tiukkaa opiskelua (hieman kesäreissujen suunnittelemista) muutama tunti. Sen jälkeen paistettiin lettuja ja sen jälkeen vielä dinnerille... Sen jälkeen vaan jotain random hengailua ja opiskelun välttelemistä. Peruspäivä siis. 

Eli fiilikset on tosiaan ollu hieman haikeat viimeiset pari viikkoa.. Samalla sitä yrittää nauttia joka hetkestä, mutta varsinkin nyt kun kakkoset on kaivautunu kirjakasojen alle ja valmistautuu ens viikolla alkaviin loppukokeisiin, on jo hieman alakuloinen tunnelma. Koulurakennus on hiljainen kun vain ykköset on siellä. Meidän "kouluviikko" on siis rakentunu kahdeksanpäiväiseen "cycleen" ja huomenna alkaa viimeinen meillekin, eikä se edes kestä koko kahdeksaa päivää. Ensi viikolla alkaa meidänkin end of year examsit, ja tein just aamulla lukusuunnitelmaa niitä varten. Ihan hullua.

Mulla oli aamusta tänään kaks tuntia, nyt kaks vapaata ja sen jälkeen vielä yks tunti. Historian tunnilla ajatukset kääntyi väkisinkin espanjan sisällissodasta kotiinlähtöön, ja hieman kyllä pelottaa. Oon lahjakkaasti onnistunut luomaan itselleni todella kiireisen ja työntäyteisen kesän, joten ei mulla tuu olemaan paljon aikaa (onneksi) edes ajatella.. Mutta silti, kolme kuukautta on pitkä aika muuttaa elämä taas paikasta toiseen, varsinkin kun tietää, että se on taas väliaikaista. Tällä hetkellä mua toki enemmän mietityttää se, että aika loppuu kesken kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Toki niitä kaikista tärkeimpiä tulee näkemään jatkossakin, mutta suurimman osan kanssa tuskin tavataan enää. Kaikki lähtee eri puolelle maapalloa. Mutta tää on osa tätä kaikkea, ja se pitää vain hyväksyä, vaikka tekis kuinka kipeää. Varmasti viimeisenä päivänä tulee paljon kyyneleitä vuodatettua, mutta sitä on turha miettiä vielä (vaikka mietinkin). Halusin vain tänne purkaa vähän syvällisempiä ajatuksia pitkästä aikaa.

Viimeisestä päivästä puheenollen, tai ainakin toiseksi viimeisestä, me siis tehdään vielä yksi show kakkosille, IB-show. Mut valittiin sen show'n järjestäjäksi yhdessä kahden muun tytön kanssa, joten työtä tulee todellakin riittämään seuraavat neljä viikkoa. Halusin pitää itseni mahdollisimman kiireisenä loppuun asti, että on vähemmän aikaa miettiä.. En oo ikinä ennen kohdannut tällaista tunnetta/tilannetta, ja nyt vasta tajusin tätä kirjoittaessani, että oon oikeastaan paniikissa. :-D En oo valmis kakkosvuotiseksi! Totta kai ootan innolla että pääsen syksyllä tutustumaan kaikkiin uusiin ykkösiin, mutta se samalla tarkottaa sitä että niin moni mulle tärkeistä ihmisistä ei oo enää mun jokapäiväisessä elämässä.. Mutta ei se auta kuin nauttia nyt näistä viimeisistä viikoista niin paljon kuin mahdollista (=opiskelusta ja kokeista huolimatta). Nyt alan kattoon läpi hieman koulujuttuja ennen vikaa tuntia. Toukokuu tulee olemaan todella hiljainen blogin osalta, en halua ottaa mitään stressiä tästä (ihan niinkun se ei ois aina hiljainen...haha). Palataan asiaan kunnolla Suomesta sitten, toki pieniä postauksia saa odotella. :)

RUNNING OUT OF TIME

Moikka kaikille! Arki on jälleen iskenyt päin kasvoja ehkä kovempaan kuin ikinä. Ykkösien työmäärä on tällä hetkellä enemmän kuin kakkosten jotka jo pikku hiljaa alkavat valmistautua loppukokeisiin. Meidät ollaan työllistetty kaikilla kokeilla, Internal Assessmenteillä (IA, 2000 sanainen "tutkimusessee", joka lähetään IB:lle ja jotka vaikuttaa loppuarvosanaan). Nytkin mun pitäisi olla kirjoittamassa kyseistä kauhukirjoitelmaa sekä Economicsiin että historiaan mut päätin sen sijaan tulla kirjoittaan teille, haha.

Kevään saapuessa Italiaan myös kaikki muut, sekä ihmiset että tapahtumat, ovat heränneet henkiin, joten tekemistä todellakin riittää. Välillä vähän liiankin paljon, joten unet ovat viime aikoina jääneet hieman vähemmälle. Valittaa ei kuitenkaan sovi, koska joka ilta meen hymyillen nukkumaan eikä aamulla harmita herätä ylös, kun tietää että on paljon kivaa tekemistä.

Kuitenkin myös huoli tulevaisuudesta on herännyt. Viime viikolla meillä kävi täällä kasa Britti-yliopistoja markkinoimassa, ja tällä viikolla meillä oli "life after UWC" esittely.. Mä oon ite tällä hetkellä aika paljon välivuoden kannalla, mutta kattoo nyt vielä. Onhan tässä vielä vuosi aikaa, haha. Me myös valittiin meidän Extended Essay aineet, ja mä valitsin historian. Tuun luultavasti myös saamaan sen, koska oon jo puhunut mun opettajan kanssa mun aiheesta ja sen mielestä se on tosi mielenkiintoinen, joten mulla on todella korkeat odotukset että saan tehdä sen historiaan enkä englantiin. Kerron aiheesta enemmän sitten, kun oon rajannut sitä hiukan.. Historian EE vaatii hirveänä töitä, joten kesä vietetäänkin sitten töissä ja kirjastossa, haha.

Mulla ei oo mitään hajua mistä kirjoittaisin.. Ööö meillä on ollut viimeaikoina mm. Holi (intialaisten joku kevätjuhlajuttu), Duinostock (world peeeace) ja tänään oli open day eli siis kaikki duinolaiset ja lähialueiden asukkaat sai tulla kattoon koulutiloja yms. Joka viikko ja viikonloppu tapahtuu jotain kesälomaan asti, haha. Enää alle kuukausi ennen ykkösvuoden "loppukokeita" ja siinä välissä on pääsiäinenki niin eihän tässä oo enää aikaa jäljellä. Mutta koska oon (taas) väsynyt, lähen suosiolla tekeen jotain muuta mikä vaatii vähemmän aivotöitä! Ihanaa lauantai-iltaa kaikille!