maanantai 28. huhtikuuta 2014

CALL IT MAGIC, CALL IT TRUE.

Hei kaikki! Se ois taas maanantai, tuntuu että viikot vaan lentää ohitse.. Viime viikolla ei taaskaan tullut postailtua (hups kahteen viikkoon..)oli sen verran tunteikas viikko ettei kyennyt kyllä mihinkään ylimääräiseen. :D Eli viime viikko oli tämän vuoden viimeinen viikko, jolloin aktiviteetit kulki vielä mukana. Joka päivä ja joka puolelta kuului kokoajan "this is the last time.." ja oli meillä ykkösilläkin vähän haikeat fiilikset kaikesta tuosta. Torstaina oli sitten kakkosien viimeinen koulupäivä, koska perjantina ei ollut koulua ollenkaan italialaisten pyhäpäivästä johtuen. Torstai-iltana kakkoset lähti "leavers dinnerille" ja sillä aikaa koko Duino oli ykkösten hallussa.. En aio kertoo yhtään enempää, koska muunmuassa mun tuleva ykkönen varmasti lukee tämän, joten ei saa paljastaa liikaa! Sen verran voin sanoa, että perjantaina tuli itkettyä kahteenkin otteeseen kun oli vähän tunteikasta.
Lauantaina oli sitten prom, joka kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti oli todella mukana. Leivoin lauantai iltapäivästä sinne semmoiset 130 keksiä, jotka meni hyvin kaupaksi. Sen jälkeen vähän bilemoodiin pääsyä luottokavereiden kanssa ja valmistautumista illan promiin. Siellä tuli sitten muutama tunti tanssittua ja otettua kuvia jonka jälkeen väsyneenä nukkumaan. Hauskaa oli.
Eilen... Jaa,a. Heräsin myöhään ja missasin aamupalan, sen jälkeen kahvittelua ennen lounasta ja lounaan jälkeen tiukkaa opiskelua (hieman kesäreissujen suunnittelemista) muutama tunti. Sen jälkeen paistettiin lettuja ja sen jälkeen vielä dinnerille... Sen jälkeen vaan jotain random hengailua ja opiskelun välttelemistä. Peruspäivä siis. 


Eli fiilikset on tosiaan ollu hieman haikeat viimeiset pari viikkoa.. Samalla sitä yrittää nauttia joka hetkestä, mutta varsinkin nyt kun kakkoset on kaivautunu kirjakasojen alle ja valmistautuu ens viikolla alkaviin loppukokeisiin, on jo hieman alakuloinen tunnelma. Koulurakennus on hiljainen kun vain ykköset on siellä. Meidän "kouluviikko" on siis rakentunu kahdeksanpäiväiseen "cycleen" ja huomenna alkaa viimeinen meillekin, eikä se edes kestä koko kahdeksaa päivää. Ensi viikolla alkaa meidänkin end of year examsit, ja tein just aamulla lukusuunnitelmaa niitä varten. Ihan hullua.

Mulla oli aamusta tänään kaks tuntia, nyt kaks vapaata ja sen jälkeen vielä yks tunti. Historian tunnilla ajatukset kääntyi väkisinkin espanjan sisällissodasta kotiinlähtöön, ja hieman kyllä pelottaa. Oon lahjakkaasti onnistunut luomaan itselleni todella kiireisen ja työntäyteisen kesän, joten ei mulla tuu olemaan paljon aikaa (onneksi) edes ajatella.. Mutta silti, kolme kuukautta on pitkä aika muuttaa elämä taas paikasta toiseen, varsinkin kun tietää, että se on taas väliaikaista. Tällä hetkellä mua toki enemmän mietityttää se, että aika loppuu kesken kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Toki niitä kaikista tärkeimpiä tulee näkemään jatkossakin, mutta suurimman osan kanssa tuskin tavataan enää. Kaikki lähtee eri puolelle maapalloa. Mutta tää on osa tätä kaikkea, ja se pitää vain hyväksyä, vaikka tekis kuinka kipeää. Varmasti viimeisenä päivänä tulee paljon kyyneleitä vuodatettua, mutta sitä on turha miettiä vielä (vaikka mietinkin). Halusin vain tänne purkaa vähän syvällisempiä ajatuksia pitkästä aikaa.


Viimeisestä päivästä puheenollen, tai ainakin toiseksi viimeisestä, me siis tehdään vielä yksi show kakkosille, IB-show. Mut valittiin sen show'n järjestäjäksi yhdessä kahden muun tytön kanssa, joten työtä tulee todellakin riittämään seuraavat neljä viikkoa. Halusin pitää itseni mahdollisimman kiireisenä loppuun asti, että on vähemmän aikaa miettiä.. En oo ikinä ennen kohdannut tällaista tunnetta/tilannetta, ja nyt vasta tajusin tätä kirjoittaessani, että oon oikeastaan paniikissa. :-D En oo valmis kakkosvuotiseksi! Totta kai ootan innolla että pääsen syksyllä tutustumaan kaikkiin uusiin ykkösiin, mutta se samalla tarkottaa sitä että niin moni mulle tärkeistä ihmisistä ei oo enää mun jokapäiväisessä elämässä.. Mutta ei se auta kuin nauttia nyt näistä viimeisistä viikoista niin paljon kuin mahdollista (=opiskelusta ja kokeista huolimatta). Nyt alan kattoon läpi hieman koulujuttuja ennen vikaa tuntia. Toukokuu tulee olemaan todella hiljainen blogin osalta, en halua ottaa mitään stressiä tästä (ihan niinkun se ei ois aina hiljainen...haha). Palataan asiaan kunnolla Suomesta sitten, toki pieniä postauksia saa odotella. :)


lauantai 12. huhtikuuta 2014

RUNNING OUT OF TIME

Moikka kaikille! Arki on jälleen iskenyt päin kasvoja ehkä kovempaan kuin ikinä. Ykkösien työmäärä on tällä hetkellä enemmän kuin kakkosten jotka jo pikku hiljaa alkavat valmistautua loppukokeisiin. Meidät ollaan työllistetty kaikilla kokeilla, Internal Assessmenteillä (IA, 2000 sanainen "tutkimusessee", joka lähetään IB:lle ja jotka vaikuttaa loppuarvosanaan). Nytkin mun pitäisi olla kirjoittamassa kyseistä kauhukirjoitelmaa sekä Economicsiin että historiaan mut päätin sen sijaan tulla kirjoittaan teille, haha.


Kevään saapuessa Italiaan myös kaikki muut, sekä ihmiset että tapahtumat, ovat heränneet henkiin, joten tekemistä todellakin riittää. Välillä vähän liiankin paljon, joten unet ovat viime aikoina jääneet hieman vähemmälle. Valittaa ei kuitenkaan sovi, koska joka ilta meen hymyillen nukkumaan eikä aamulla harmita herätä ylös, kun tietää että on paljon kivaa tekemistä.

Kuitenkin myös huoli tulevaisuudesta on herännyt. Viime viikolla meillä kävi täällä kasa Britti-yliopistoja markkinoimassa, ja tällä viikolla meillä oli "life after UWC" esittely.. Mä oon ite tällä hetkellä aika paljon välivuoden kannalla, mutta kattoo nyt vielä. Onhan tässä vielä vuosi aikaa, haha. Me myös valittiin meidän Extended Essay aineet, ja mä valitsin historian. Tuun luultavasti myös saamaan sen, koska oon jo puhunut mun opettajan kanssa mun aiheesta ja sen mielestä se on tosi mielenkiintoinen, joten mulla on todella korkeat odotukset että saan tehdä sen historiaan enkä englantiin. Kerron aiheesta enemmän sitten, kun oon rajannut sitä hiukan.. Historian EE vaatii hirveänä töitä, joten kesä vietetäänkin sitten töissä ja kirjastossa, haha.


Mulla ei oo mitään hajua mistä kirjoittaisin.. Ööö meillä on ollut viimeaikoina mm. Holi (intialaisten joku kevätjuhlajuttu), Duinostock (world peeeace) ja tänään oli open day eli siis kaikki duinolaiset ja lähialueiden asukkaat sai tulla kattoon koulutiloja yms. Joka viikko ja viikonloppu tapahtuu jotain kesälomaan asti, haha. Enää alle kuukausi ennen ykkösvuoden "loppukokeita" ja siinä välissä on pääsiäinenki niin eihän tässä oo enää aikaa jäljellä. Mutta koska oon (taas) väsynyt, lähen suosiolla tekeen jotain muuta mikä vaatii vähemmän aivotöitä! Ihanaa lauantai-iltaa kaikille!

perjantai 28. maaliskuuta 2014

LATELY

*kirjoitettu keskiviikkona, julkaistu perjantaina. 

Hups. Pieni tauko.. Pahoittelut siitä, elämä on ollut melkoista paikasta toiseen juoksemista viime aikoina. Viimeksi taisin postata päivä ennen Budapestiin lähtöä. Lupaan tosissani yrittää päästä takaisin siihen postaus per viikko -tahtiin.  Mutta joo, mistä sitä alottaisi.. Project week oli upea! Uusia tuttavuuksia, ihana kaupunki, vapaaehtoistyötä, kaupungilla käppäilyä, hieman juhlimista, yhdessä kokkaamista ja unohtumattomia seikkailuja. Budapestistä lähdin päivän aiemmin kuin suurin osa, ja lensin siis pitkäksi viikonlopuksi Suomeen. Ihana miniloma Suomessa, ihania ystäviä ja perhettä ja sukulaisia, täysi-ikäisyyteen astumista ja sitä juhlimista, oman kansallispuvun saamista. Ja tietysti myös ruisleipäikävän helpottamista.


Sen jälkeen täällä onkin tapahtunut vaikka mitä! Latinoweek heti kun tultiin takaisin ja upea show ja muita aktiviteetteja, viime viikon third year reunion sekä MUN (model united nations) ja muuten ihan perus opiskelijaelämää. MUN oli ihan mieletön kokemus, edustin Venäjää ja olin Disarmament and International Security Committeessa, ja me kohdattiinkin paljon haasteita. En oo ikinä ennen kohdannut propagandaa noin paljon mitä viime viikon aikana, kun otin selvää Venäjän suhtautumisesta Iranin ydinaseisiin tai kansainvälisiin miehityksiin. Jouduinkin kunnon tulituksen kohteeksi kun saatiin keksitty kriisi jossa Putin ilmoitti, että ne on siirtänyt osan ydinaseista Krimille. Tuohan ei ole totta (onneksi!) mutta jouduin kyllä ihan kunnon hyökkäyksen kohteeksi, mutta hoidin sen kunnialla kotiin. MUN konfrenssin lopuksi mut "palkittiin"kin hienolla "the most likely to be kicked out from the committee" nimityksellä.. Hehheh, tuli taas vähän puolustettua "omia" eli tässä tapauksessa Venäjän mielipiteitä..

Mitäs muuten? Tällä viikolla oon ollut sairas, ja tämä päivä eli keskiviikko (saa nähdä milloin pääsen julkaisemaan tämän tosin..) ja maanantai menikin sitten sairastaessa. Huomenna on jo pakko päästä ihmisten ilmoille. Ilmat on ollut ihan mielettömän hyvät tähän viikkoon asti, semmoista +20 joka päivä.. :) Aika menee niin nopeasti, kohta on jo huhtikuu mikä on viimeinen kokonainen kuukausi täällä. Paniikki alkaa iskemään, koska ykkösvuoden loppukokeet häämöttävät jo edessä ja niihin pitäisi alkaa valmistumaan, mutta samalla aikaa pitäisi ottaa kaikki irti kakkosten kanssa oleskelusta.. Ihan pian saadaan myös tietää meidän omat ykköset, ja ainakin täällä kuulee melkein joku päivä jonkun hehkutuksia niiden omista tulevista ykkösvuotisista. Eli aika malttamattomalla mielellä täällä ollaan.


Tämä kevät tuo mukanaan paljon ihania juttuja, kiireitä opiskeluissa, mutta sitä myöten myös kesän ja uudet seikkailut. Ennen kesää on kuitenkin luvassa vaikka mitä kivaa täällä Italian päässä. Toukokuussa lennänkin sitten taas Suomeen kolmeksi kuukaudeksi. Siellä onkin tiedossa ensin lomailua yksi viikko, jonka jälkeen töiden tekoa (ja paljon opiskelua!) tiukasti siihen asti, että lähtö takaisin Italiaan koittaa elokuun puolenvälin paikkeilla. Onneksi ei nuo työt ja opiskelut niin paljon harmita, koska suurin osa kavereistakin lukee ylppäreihin ;).

Mulla on kalenteri täynnä juttuja mitä aion tänne blogiin kirjoitella, eli palaillaan niihin sitten myöhemmin. Nyt on pakko lähteä nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla uuteen päivään, toivottavasti jo hieman terveempänä. Toivottavasti te lukijat ootte vielä siellä ruudun toisella puolella pienestä tauosta huolimatta, eiköhän tämä tästä lähde taas käynnistymään!

perjantai 28. helmikuuta 2014

HELMIKUU

Olen ollut kiireinen, anteeksi siitä. Olen kirjoittanut esseitä, raportteja, kokeita ja läksyjä. Ilma on ollut mahtava useampana päivänä, ja olen ottanut siitä kaiken irti. Kävelin metsässä monena päivänä, välillä yksin, välillä seurassa. Kävelin kallioilla, istuin kalliolla. Ihailin maisemaa, ja mietin syvällisiä. Olen istunut katsomassa auringonlaskuja mitä kauneimmissa paikoissa. Olen istunut katsomassa auringon nousua aamukahvin kanssa. Ja miettinyt, kuinka helppoa mutta samalla vaikeaa, täällä on olla onnellinen. Se on niin kuin vuoristorata: kun olet matkalla ylämäkeen, tiedät, että jossain vaiheessa se pudotus on vielä jyrkempi. 


Helmikuu ei ole ollut helppo kuukausi. Ei se kuulemma ikinä ole. Kouluhommat ovat paljon vaativampia kuin ennen. Ykkösvuotiset alkavat pikku hiljaa ottamaan omaa vastuuta tässä yhteisössä. Alamme valmistautumaan kakkosvuoteen, siihen, että me saamme omat ykkösvuotiset. Olen akateemisesti heikoilla jäillä tällä hetkellä, mutta se on kuulemma ihan normaalia. Toivotaan, että ehdin alta pois, ennen kuin jäät sulavat kokonaan.

Helmikuussa olen unelmoinut. Olen pelännyt tulevaisuutta, mutta samalla suunnittelut siitä. Olen miettinyt, mitä jos. Mitä jos olisin jäänyt Suomeen, mitä jos en olisi hakenut. Eikä ne ajatukset aina ole miellyttäviä. Olen kärsinyt ikäkriisistä, ja siitä, että lapsuus on ohi viikon päästä. Olen pohtinut omia arvojani, ja miettinyt millä keinoilla voisin elää enemmän arvojeni mukaan.


Aika syvällinen kuukausi takana. Onneksi tänään on helmikuun viimeinen päivä. Huomenna aamulla aikaisin, hyppään ensin bussiin, sitten junaan ja sitten taas bussiin yhdessä 13 muun oppilaan kanssa, ja suuntaamme Budapestiin. Siellä on tiedossa neljä päivää vapaaehtoistyötä. Puolet kylästä on jo tyhjentynyt, kun meidän oppilaat lähtivät eri puolille Eurooppaa. Me loput lähdemme huomenna. Joten blogissa tulee (jälleen) olemaan hiljaista.

Huolimatta tekstin synkästä ja salaperäisestä sävystä, kaikki on enemmän kuin hyvin. Onnellinen, siunattu ja kiitollinen, ovat sanoja, joilla olen kuvaillut asemaani aika monta kertaa tämän kuukaudenkin aikana. 

Ai niin. Ostin lentoliput Suomeen. Suomi, nähdään keskiviikkona. Aion viettää tämän pitkän viikonloppuni siellä. 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

HELMIKUUN KUULUMISIA

Viivytteleminen, tuo UWC-elämän ihanuus. Se kuuluu nykyään tämän blogin pariin. Oon ollut ihan älyttömän kiireinen viime aikoina, ja taas kerran oon asustellut kirjastossa (tätäkin parhaillaan kirjoitan siellä). Sen lisäksi oon yrittänyt sosialisoitua enemmän kuin ennen, ja oon onnistunut siinä tosi hyvin. Tuossa siis pari syytä blogihiljaisuudelle. Musta tuntuu, että nyt oon viimein päässyt kunnolla kiinni siihen kunnolliseen UWC-elämään.


Mitä oon sitten tehnyt viime aikoina? Muidenkin uwc-blogeista saattaa huomata, että aikajärjestys on meille mahdotonta.. Ei sitä ole täällä. Anyway. Oon tuskastunut koulujuttujen äärellä. Vaihdoin mun math SL math studiesiin koska en enää kestänyt sitä. Ehkä suljin sillä joitain ovia tulevaisuudessa, mutta en jaksa välittää. Kaikki järjestyy aina. Ihanaa istua kerrankin matikan tunnilla, kun tajuaa kaiken ja kaikki tehtävät on oikein eikä tarvi käyttää niin paljon aikaa läksyihin.
 Meillä oli myös Duino Charity -gaala, joka oli eräänlainen muotinäytös... Oon nauttinut järkyttävän hyvistä mutta myös järkyttävän huonoista ilmoista. Ollaan suuniteltu project-weekkejä, ja mähän meen siis Budapestiin viideksi päiväksi työskentelemään kodittomien kanssa. Oon ihan varma, että siitä tulee yks tämän kevään kohokohdista!

Oon sosialisoitunut, paljon. Paljon enemmän ainakin kuin ykköstermillä. En oikeastaan juuri vietä aikaa mun huoneessa enää, hyvä niin! Oon tanssinut latinibiisien tanssiin keskellä huonetta. Oon leiponut karjalanpiirakoita, ja onnistu ihan jättehyvin. Oon saanut paketin Suomesta, ruisleipää ja -jauhoja, purkkaa yms. Oon käynyt arabian kielen kurssilla. JA OLYMPIALAISET ALKO!!! Perjantaina katottiin yhdessä avajaisia ja jee pääsin hurraamaan Suomelle! Ja sunnuntaina myös koska ENNIIII!


Tästä tekstistä saattaa näkyä että oon aika riehakkaalla tuulella. Ollut oikeastaan jo muutaman viikon. Mutta en valita, haha. Sunnuntaina luin opiskelemista vältellessä huvikseen mun vanhoja postauksia kesältä. Lopputuloksena kaksi asiaa: 1) ikävä kesää. yhyy. 2) enpä tienny mitään. Tai siis. En tiiä. Kaikki odotukset on kyllä täyttänyt. Elämän parasta aikaa omalla tavallaan. Viikko sitten mun kämppis tuli huoneeseen ja kerto meille kaikille, että vaan 15 viikkoa jäljellä. Nyt siis 14. Siihen, että puolet meistä lähtee. Ja sitten kun tullaan elokuussa takaisin, kaikki ei ole enää täällä. En halua kuitenkaan ajatella sitä vielä.

Oon myös miettinyt mun elämää Suomessa. Musta tuntuu, että eristäydyn siitä kokoajan vain enemmän ja enemmän. Eikä se tunnu kivalta. Mutta tavallaan se tuntuu oikealta. Mun elämä on täällä. Ja niin sen kuuluu ollakin. Elämä muuttuu ja ihmiset sen mukana. Kaikista pelottavin ajatus on se, että ei enää tiedä, missä se oma paikka on siellä kotona. Enkä mä oikeastaan ajattele sitä elämää siellä niin paljon kuin ekan termin aikana kun ei ollut vielä ihan varma, missä on oma paikka. Kesä tulee toivottavasti  sisältämään töitä, aivan varmasti myös opiskelua aina yhtä ihanan Extended Essayn muodossa.


Mitä muuta? Perjantaina, eli ylihuomenna, eli ystävänpäivänä, eli wanhojen tanssi päivänä (yhyy), mennään jälleen kerran Triesten aukiolle tanssimaan naisten väkivaltaa vastaan. Ei ehkä ihan vedä vertoja Wanhoille mutta kaikki Wanhat, nauttikaa munkin puolesta! Se oli mun monivuotinen unelma, jota en nyt päässyt toteuttamaan. Mutta yhden päivän unelman tilalla elän nykyään mun unelmaa melkein joka päivä, että ei passaa valittaa, ei todellakaan.

Kohta lähden pelaamaan sulkapalloa. Sen jälkeen ois tapaamista ja keskusteluiltaa tiedossa perjantain flashmobia varten. Huomenna mulla on toivottavasti social service, on peruuntunut taas parina viime viikkoina erinäisistä syistä. Pääsis vähän pois Duino-kuplasta pitkästä aikaa. Ja mulla on huomenna vaan kolme tuntia koulua, i-h-a-n-a-a! Perjantaina sit tosiaan erilaisempi ystävänpäivä. Lauantaina ja sunnuntaina aika tulee varmaan menemään koulujuttuja tehdessä, on nimittäin sen verran hommaa ensi viikolle. Mulla on ollut viime aikoina pieni epätoivo IB:tä kohtaan, mutta eiköhän se tästä. Enemmän opiskelua vaan. Toivottavasti viikonloppuna ois ees hyvät ilmat niin pääsisi ulkoilemaan, nyt sataa joka päivä vettä niin kuin saavista kaatais.. Ainoo hyvä puoli on se että rakastan mun kumppareita.

Tohon todella elintärkeeseen tietoon onkin hyvä lopettaa ja lähtä jatkamaan niitä koulujuttuja.. Toivottavasti kuulette musta blogin puolella pian lisää!



lauantai 1. helmikuuta 2014

DO YOU WANT IT? THEN FIGHT FOR IT. UWC-HAKU 2014 ON ALKANUT.


3.2.2013 jäi mulla mieleen erityisen hyvin. Se oli ensimmäinen kerta, kun ikinä kuulin (luin) UWC:stä. En ois ikinä sillon arvannut, että se wilma-viesti meidän lukion opolta tulis muuttamaan mun elämän parissa kuukaudessa ihan täysin. Mun ensimmäinen ajatus lukiessa sitä viestiä oli, että tää juttuhan kutsuu mun nimeä. Siinä aloin sitten tutkimaan juttua tarkemmin (koeviikon kokeisiin lukemista vältellessä hehe), ja mua alkoi hieman pelottamaan jo pelkkä ajatuskin. Sisäoppilaitos, kaksi vuotta ulkomailla, koko elämä ja opiskelut englanniksi. Vaakakupin toisella puolella oli sitten ne mielettömältä kuulostavat asiat kuten elinikäinen kielitaito, kansainvälisyys ja uutuuden viehätys. Kerroin mun vanhemmille, mutta silti epäilin vielä myöhemmin. Koko hakuprosessi vaatisi niin paljon aikaa ja vaivaa, ja sinne valittaisiin vain muutama kaikkien hakeneiden joukosta.

Mä en aio kirjoittaa toista kertaa mun UWC-tarinaa, koska löydätte sen täältä. Halusin vain tulla kertomaan, että UWC-haku alkoi tänään. Joten sinä lukion ykkösluokalla oleva, joka olet reipas ja aktiivinen ja haluat muuttaa elämäsi täysin uuteen suuntaan, paina TÄSTÄ. Voin luvata, ettet kadu. Ei se mitään, jos et pääse, se on okei. Mutta se ei ole okei, jos et yritä. Mua pelotti edes yrittää, enkä kertonut paljon kellekkään, että hain. Mutta hain silti. Hain, koska uskoin, että vaikka mahdollisuudet ovat pienet, siellä on silti ihan pieni toivon pilkahdus, jonka myötä kaikki voisi olla mahdollista. Jos en olisi hakenut, mun elämä olisi aika erilaista. Ei parempaa, ei huonompaa, mutta erilaista. Ehkä tämä blogi ei vakuuta teitä tarpeeksi, mutta voin sanoa, että hetkeäkään en ole katunut sitä, että hain, sitä että lähdin.

UWC antaa kaiken sen, mitä mainoslehtiset kertovat. Kahden vuoden IB-opinnot täydellä stipendillä, elämisen lähes sadan eri kansallisuuden kanssa, sisältörikkaan ja erittäin dynaamisen elämän, idealistisen ja inspiroivan opiskeluympäristön, ylivertaiset harrastusmahdollisuudet, mutta ennen kaikkea kokemuksen, jota jokainen ei voi saada. Kliseisesti sanottuna UWC on elämäntapa.

VIELÄ KERRAN:
- mun UWC-tarina TÄÄLTÄ
- hae stipendiä TÄÄLTÄ

torstai 23. tammikuuta 2014

JUST DO IT. EVEN IF YOU SUCK AT IT.

Viime viikolla keskustelimme englannin tunnilla kirjasta, jota luemme parhaillaan. Kirjassa päähenkilö perustaa Afrikan ensimmäisen naisetsivätoimiston, ja kohtaa heti haasteita, kun miehet yrittävät sanoa, että naisen ei kuulu tehdä sellaisia töitä. Siitä ajauduimme sitten tunnilla keskusteluun, että miten itse toimisimme samanlaisessa tilanteessa. Että olisin perustamassa jotain toimistoa miesvaltaiselle alalle, ja sitten joku kertoisi, että en voi tehdä sitä koska a) olen nainen b) en tiedä siitä alasta mitään, ja se olisi vain rahojen hukkaamista. Kulttuurien väliset erot kyllä tuli taas hyvin selville siinä keskustelussa, ja te siellä ruudun toisella puolella tiedätte varmaan tasan tarkkaan mitä vastasin, jos tunnette mua yhtään. Sanoin, että ensin olisin haukkunut sen miehen pystyyn ja sen jälkeen olisin perustanut vielä hienomman toimiston, ja muutaman vuoden päästä mulla olisi toimiva yritys. Ja sen jälkeen lähettäisin samalle herrasmiehelle kirjeen, jossa kertoisin muutaman perusasian elämästä. Yksi poika meidän ryhmästä sitten kysyi multa, että no mitä jos epäonnistuisin. Mun vastaus siinä tilanteessa oli, että se ei ole edes vaihtoehto, mutta koko keskustelu jäi muhimaan moneksi päiväksi mun päähän. Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että epäonnistumisen pelko olisi sen arvoista, jos se onnistuisi.

Mä en opiskelisi tällä hetkellä Italiassa stipendillä, josta moni vain unelmoi, jos en olisi uskaltanut yrittää. Se oli aika lähellä, pakko myöntää. Mutta siinä vaiheessa kun haastattelukutsu putosi sähköpostiin, meni kyllä kaikki opit uusiksi. Mulla ei ollut Suomen paras keskiarvo enkä ollut hienossa Suomen parhaassa lukiossa enkä edes lyseossa, mutta silti jotkut ihmiset näki mussa jotain. En mä ennen sitä haastattelukutsuakaan kovin montaa kertaa ollut antanut periksi tai luovuttanut, ja ehkä se oli yksi syy, miksi mut valittiin.

Tämän kokemuksen varrella tulee varmasti monta sellaista hetkeä, kun tekisi mieli vain luovuttaa. Ensimmäisten viikkojen sopeutumisvaikeudet, sairastumiset, vastoinkäymiset kotona ja perheessä (joita itellä ei luojan kiitos ole) IB:n vaativuus ja muuten vaan tämän elämäntyylin rankkuus. Mutta kyse onkin siitä, luovuttaako. Luovuttaako, vai ottaako perus suomalaisen talvisota-asenteen ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Laittaako itsensä sopeutumaan, yrittääkö kaikkensa siihen, ettei sairastuisi enää, yrittääkö ratkaista joitain vastoinkäymisiä myös välimatkan päässä, opiskeleeko sen verran, että pärjää ja on itse omaan menestykseensä tyytyväinen.

Mulla on täällä kaikki enemmän kuin hyvin. Tähän asti en oo kertaakaan vielä miettinyt, että haluaisin luovuttaa. Rakastan mun elämää liian paljon täällä, että jaksaisin edes ajatella sellaista. Edelleenkin, ei se elämä täällä ole parempaa, se on erilaista. Todella erilaista. Se ei sovi kaikille, mutta mulle se näyttää sopivan. Oon luonut täällä oman kokemukseni, ei kaikkien kokemukset ole samanlaisia. En ehkä juokse joka asuntolassa jokaikinen ilta vaan teen mielummin ne läksyt hyvin, mutta samalla tiedostan sen, että oon täällä nimenomaan sen elämyksen takia, en opiskelun. Tai voisiko sanoa, olen täällä sekä elämyksen että opiskelun takia.

Kyllä mulla on välillä ikävä Suomea ja mun rutiineja siellä. Mutta onhan tämä jotain aivan ainutlaatuista! Mä oon täällä, vaikka en ehkä uskonut, että pystyisin siihen. Veikkaan, että kovin moni muukaan ei uskonut. Ei ainakaan ne ihmiset, jotka on mua joskus yrittänyt potkia maahan. Mutta mä oon aina noussut ylös. Mulle ei ollut vaihtoehtona se, että olisin jäänyt sinne maahan makaamaan. Vaihtoehto oli vain nousta ylös aina, joka kerta, vaikka se olisi sattunut kuinka paljon. Ja nyt kun istun hiljaisessa asuntolassa valmiina lähtemään päivän viimeiselle oppitunnille, en voisi olla onnellisempi. Elän mun unelmaa.

Oikeastaan tekisi mieli kiittää kaikkia niitä, joiden takia olen nyt niin vahva. Ja ne henkilöt ei ole mun tukijoukkoja. Uskon siihen, että kaikelle on jokin syy. Ehkä niihin moniin, pitkiin vuosiin oli syy se, että vahvistin itseäni, että nyt tämä kaikki on mahdollista. Mutta kuka tietää. Mutta sen tiedän, että niin kauan kuin on pienikin toivonpilkahdus, en anna periksi.