JUST DO IT. EVEN IF YOU SUCK AT IT.

Viime viikolla keskustelimme englannin tunnilla kirjasta, jota luemme parhaillaan. Kirjassa päähenkilö perustaa Afrikan ensimmäisen naisetsivätoimiston, ja kohtaa heti haasteita, kun miehet yrittävät sanoa, että naisen ei kuulu tehdä sellaisia töitä. Siitä ajauduimme sitten tunnilla keskusteluun, että miten itse toimisimme samanlaisessa tilanteessa. Että olisin perustamassa jotain toimistoa miesvaltaiselle alalle, ja sitten joku kertoisi, että en voi tehdä sitä koska a) olen nainen b) en tiedä siitä alasta mitään, ja se olisi vain rahojen hukkaamista. Kulttuurien väliset erot kyllä tuli taas hyvin selville siinä keskustelussa, ja te siellä ruudun toisella puolella tiedätte varmaan tasan tarkkaan mitä vastasin, jos tunnette mua yhtään. Sanoin, että ensin olisin haukkunut sen miehen pystyyn ja sen jälkeen olisin perustanut vielä hienomman toimiston, ja muutaman vuoden päästä mulla olisi toimiva yritys. Ja sen jälkeen lähettäisin samalle herrasmiehelle kirjeen, jossa kertoisin muutaman perusasian elämästä. Yksi poika meidän ryhmästä sitten kysyi multa, että no mitä jos epäonnistuisin. Mun vastaus siinä tilanteessa oli, että se ei ole edes vaihtoehto, mutta koko keskustelu jäi muhimaan moneksi päiväksi mun päähän. Tulinkin lopulta siihen tulokseen, että epäonnistumisen pelko olisi sen arvoista, jos se onnistuisi.

Mä en opiskelisi tällä hetkellä Italiassa stipendillä, josta moni vain unelmoi, jos en olisi uskaltanut yrittää. Se oli aika lähellä, pakko myöntää. Mutta siinä vaiheessa kun haastattelukutsu putosi sähköpostiin, meni kyllä kaikki opit uusiksi. Mulla ei ollut Suomen paras keskiarvo enkä ollut hienossa Suomen parhaassa lukiossa enkä edes lyseossa, mutta silti jotkut ihmiset näki mussa jotain. En mä ennen sitä haastattelukutsuakaan kovin montaa kertaa ollut antanut periksi tai luovuttanut, ja ehkä se oli yksi syy, miksi mut valittiin.

Tämän kokemuksen varrella tulee varmasti monta sellaista hetkeä, kun tekisi mieli vain luovuttaa. Ensimmäisten viikkojen sopeutumisvaikeudet, sairastumiset, vastoinkäymiset kotona ja perheessä (joita itellä ei luojan kiitos ole) IB:n vaativuus ja muuten vaan tämän elämäntyylin rankkuus. Mutta kyse onkin siitä, luovuttaako. Luovuttaako, vai ottaako perus suomalaisen talvisota-asenteen ja menee läpi vaikka harmaan kiven. Laittaako itsensä sopeutumaan, yrittääkö kaikkensa siihen, ettei sairastuisi enää, yrittääkö ratkaista joitain vastoinkäymisiä myös välimatkan päässä, opiskeleeko sen verran, että pärjää ja on itse omaan menestykseensä tyytyväinen.

Mulla on täällä kaikki enemmän kuin hyvin. Tähän asti en oo kertaakaan vielä miettinyt, että haluaisin luovuttaa. Rakastan mun elämää liian paljon täällä, että jaksaisin edes ajatella sellaista. Edelleenkin, ei se elämä täällä ole parempaa, se on erilaista. Todella erilaista. Se ei sovi kaikille, mutta mulle se näyttää sopivan. Oon luonut täällä oman kokemukseni, ei kaikkien kokemukset ole samanlaisia. En ehkä juokse joka asuntolassa jokaikinen ilta vaan teen mielummin ne läksyt hyvin, mutta samalla tiedostan sen, että oon täällä nimenomaan sen elämyksen takia, en opiskelun. Tai voisiko sanoa, olen täällä sekä elämyksen että opiskelun takia.

Kyllä mulla on välillä ikävä Suomea ja mun rutiineja siellä. Mutta onhan tämä jotain aivan ainutlaatuista! Mä oon täällä, vaikka en ehkä uskonut, että pystyisin siihen. Veikkaan, että kovin moni muukaan ei uskonut. Ei ainakaan ne ihmiset, jotka on mua joskus yrittänyt potkia maahan. Mutta mä oon aina noussut ylös. Mulle ei ollut vaihtoehtona se, että olisin jäänyt sinne maahan makaamaan. Vaihtoehto oli vain nousta ylös aina, joka kerta, vaikka se olisi sattunut kuinka paljon. Ja nyt kun istun hiljaisessa asuntolassa valmiina lähtemään päivän viimeiselle oppitunnille, en voisi olla onnellisempi. Elän mun unelmaa.

Oikeastaan tekisi mieli kiittää kaikkia niitä, joiden takia olen nyt niin vahva. Ja ne henkilöt ei ole mun tukijoukkoja. Uskon siihen, että kaikelle on jokin syy. Ehkä niihin moniin, pitkiin vuosiin oli syy se, että vahvistin itseäni, että nyt tämä kaikki on mahdollista. Mutta kuka tietää. Mutta sen tiedän, että niin kauan kuin on pienikin toivonpilkahdus, en anna periksi.

Bye 2013

Moikka kaikki! Sori pitkästä tauosta, yritän postailla mun winter breakista myöhemmin. Tällä hetkellä vietän uutta vuotta mun parhaan kaverin kaa, mutta päätin käyttää pienen hetken vastaamalla kysymyksiin mun vuodesta, joka totaalisesti muutti mun elämän. Tänä vuonna tuli naurettua, unelmoitua, pelättyä ja itkettyä sekä ilon että surun kyyneleitä. Viime vuoden uutena vuotena mulla ei ollut mitään aavistusta millainen mun elämä vuoden päästä vois olla, mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Tänä vuonna näin uusia paikkoja, tutustuin uusiin ihmisiin ja päästin irti joistakin. Se on elämän jatkumista, sen muokkautumista eri tilanteisiin. Tämä vuosi opetti mua enemmän kuin yksikään aiempi ja toteutti unelmia joiden en uskonut olevan mahdollisia. Joten hyvät naiset ja herrat, tytöt ja pojats siellä ruudun takana, kiitos että ootte pysyny mukana tänä vuonna ja uskokaa unelmiinne, hurjimpiikin. Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

KUULUMISIA

Toinen termi on lähtenyt käyntiin! Kahdeksan päivää oon ollut nyt poissa kotoa, mutta ne tuntuu lähinnä kolmelta kuukaudelta.. Arkeen on tullut päästyä yllättävän nopeasti kiinni, ja kalenteri onkin täyttynyt sekä koulu, että koulun ulkopuolisista jutuista ihan kiitettävistä sinne kesäkuun alkuun... Kuitenkin tää ensimmäinen viikko oli yllättävän kevyt mun kauhukuviin verrattuna. 

Viime viikonloppu meni lähinnä ihmisiä halaillessa ja kuulumisten kertomisessa. Maanantaina palattiin taas arkeen ja mulla meni alkuviikko lähinnä opiskelujuttuja kiriessä niiden poissaolojen ajalta. Loppuviikosta pääsi taas jo vähän sosialisoitumaankin, haha. Eilen eli perjantaina meillä oli illalla tutor-illallinen, ja voi että miten mä tykkäänkään mun ryhmästä. Kolme tuntia istuttiin pöydän ympärillä ja keskusteltiin asioista laidasta laitaan. Ihana ilta!

Mulla on nyt sinänsä hieman erilainen rytmi täällä kuin ennen joulua, että kyllä sen sairastumisen myötä opin ihan kantapään kautta että täälläkin pitää pitää hyvää huolta itsestä. Ei vain silloin, kun siihen on aikaa, vaan kokoajan. Joka päivä. Ei yksikään koulujuttu oo niin tärkeä, että se menisi terveyden (sekä fyysisen että henkisen) edelle. Ja voin sanoa että se on ihan höpöpuhetta, että UWC:ssa ei ehtisi pitämään itsestään huolta - kyllä se on ihan priorisointi kysymys. Joka tapauksessa nyt mun päivittäiseen rytmiin kuuluu mm. puolen tunnin kävelylenkki joka päivä, mutta siitä lisää myöhemmin. Ajattelin ensi viikolla nimittäin tehdä sellaisen my day -postauksen, että kirjoittaisin päivän joka tunnilta, että mitä tein yms. 

Joka tapauksessa, arki ja elämä täällä Euroopan toisella puolella on jälleen alkanut. Mutta ei vaan voi kuin ihmetellä, kuinka nopeasti aika meneekään.. Enää muutama kuukausi ennen kesää (en oo mitenkään etuajassa hahaha), ja se tarkottaa, että enää muutama kuukausi kun ollaan täällä tällä kokoonpanoolla. Kesän jälkeen puolet porukasta vaihtuu.. Vuosi on aika lyhyt aika. 

Ja ai niin, oon aiemminkin jo kertonut, että meillä on project week maaliskuussa, ja minä lähden Budapestiin! Vietän siellä myös 18-vuotisjuhliani joten ooon sooo excited, meitä on lähdössä ihan mieletön porukka nimittäin mukaan! :) Nyt lähden lounaalle ja sen jälkeen vähän jotain liikuntaa, myöhemmin koulujuttuja ja illalla ehkä jotain pientä juhlimista. Ciao a tutti ja älkää jäätykö ;) 

P.S Huomatkaa myös eilinen postaus! :)

Enjoy life today because yesterday is gone and tomorrow is neverpromised

Oon aina rakastanut unelmointia. Ja yhdestä asiasta erityisesti - tulevaisuudesta. Saatoin pyöritellä päässäni monta tuntia ajatusta tietystä tulevaisuudesta, ja seuraavana päivänä se ajatus tulevaisuudesta saattoi olla jo ihan erilainen. Ennen kun sain stipendin olin sata varma siitä, mitä haluan. Kirjottaisin lukiosta hyvillä arvosanoilla ja hakisin Helsingin Oikeustieteelliseen. Yksinkertaista. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi ja enää tarvitsi toteuttaa tietyt askeleet, että suunnitelma toimisi käytännössä. Ja sitten kaikki muuttui.

Kesällä olin ihan varma, että joo haluan kyllä jonnekin ulkomaille opiskelemaan politiikkaa. Syksyn mittaa tiesin haluavani takaisin Suomeen. Suomessa aloin silti vielä miettiä muita Euroopan maita vaihtoehtona. 

Ei ensimmäisenä vuonna todellakaan tarvitsisi edes uhrata ajatusta yliopistoille, mutta nyt joululoman jälkeen siihen on herännyt kyllä kaikki muutkin. Yliopistoista keskustellaan jo vakavaan sävyyn, mikä on hurjan pelottavaa. Ensi vuonna tähän aikaan aika moni jo tietää, minne on menossa. 

Ei tarvitse vielä tietää. Ongelma on se, että mulla ei oo ikinä ennen ollut tämmöistä tilannetta. Etten tietäisi, mihin suuntaan oon menossa. 

Tunnen itseni niin hyvin kuin mahdollista. Tiedän heikkouteni ja vahvuuteni, vaikka opin niistäkin koko ajan uutta. Tiedän, mihin suuntaan haluan elämäni näiden kahden vuoden jälkeen viedä, mutta en tiedä, miten sen veisin. Mun veri vetää ulkomaille, sydän ja järki takaisin mun ainoaan oikeaan kotimaahan. Nuorena olis helppo lähteä vielä kerran, kun ei ole mitään velvollisuuksia ketään muita kohtaan. Mutta toisaalta, kyllä se ajatus siitä, että saisi sitten jo alkaa rakentamaan omaa elämää, jonka tietäisi kestävän kauemman kuin pari vuotta. Mun luonteelle ei sovi se, etten saa suunnitella pitkälle. 

Onneksi tilanne ei ole enää niin paha, kuin se oli joskus. Nyt pystyn elämään hetkessä ihan hyvin, vaikka mulla ei olisi mitään aavistusta tulevaisuudesta. Se auttaa pitämään kaikki ovet avoinna. Loppujen lopuksi, suunnitelmat on vain sanoja paperilla ja ajatuksia päässä. Niitä on helppo muokata ja muuttaa elämäntilanteeseen sopivaksi. 

Kaikki on vaan kiinni siitä, mitä haluan. Ja miten päätän saada sen. Ja lopuksi siitä, käännynkö oikealle vai vasemmalle risteyksestä, josta ei voi jatkaa suorana.  

THIS IS WHAT IT FEELS LIKE part 2

Täällä sitä ollaan taas. Oon taas lähtenyt. Lähdin kotiin, ja olen matkalla kotiin. Jännää. Hyvästit ei tälläkään kertaa ollut helpot, mutta ehkä aavistuksen helpommat kuin elokuussa. Tällä kertaa posket säästyi suolaisilta kyyneleiltä. Kävin aamulla lukiolla sanomassa heipat mun ihanille maailman parhaille kavereille. Myöhemmin toiset, ihanat ja maailman parhaat kaverit tuli meille sanomaan mulle hyvästit vähäksi aikaa. Sen jälkeen kävin hyvästelemässä kaikki isovanhemmat, ja viimein kentällä vanhemmat.

En kirjoitellut ollenkaan niistä tunteista, mitä kotiinpaluu sitten lopulta herätti. On vaikeaa, kun juuri kun tottuu ja sopeuttaa elämänsä toiseen maahan, ja sitten se pitää taas siirtää toiseen. Mun elämät kahdessa maassa on niin erilaisia, että yllätyin itsekin. Ensin sitä luuli, että kaikki muu oli muuttunut, ihan kaikki, myös ihmiset. Mutta pikku hiljaa sitä alkoi tajuamaan, että ainoa asia mikä onkaan muuttunut, on minä itse. Ja se oli aika pelottavaa. Kaikki muu oli tismalleen samalla tavalla kuin ennen lähtöä, ainoastaan minä olin totaalisen erilainen. Tunnen eri tavalla, ajattelen eri tavalla. Oon kirjoittanut tästä ennenkin, mutta kotona se oikein iskostui päähän. Neljä kuukautta on samalla tosi pitkä ja lyhyt aika.

Nautin mun lomasta. Tein kaikkia suomijuttuja, nautin ajasta suomi ihmisten kanssa. Saunoin, ulkoilin, katsoin telkkaria, olin auton kyydissä paljon (hahahah kiitti kaverit), olin paljon yksin ja opiskelin. Kun sain tietää huhtikuussa, että lähtisin, tiesin, että menettäisin kavereita. Mutta pakko myöntää, etten tiennyt, että menettäisin niin paljon kuin tein. Ei sillä, kyllähän kaikki edelleen tervehti, mutta tunsin itseni välillä ulkopuoliseksi omassa elämässäni. Ensin kavereiden menettäminen kirpaisi vähän, mutta lopulta tajusin, että vain niillä on merkitystä, ketkä jäivät jäljelle.

Ensimmäisen puoli tuntia lennolla Oulusta Helsinkiin olin surullinen. Surullinen siitä, mikä ja ketkä jäävät taakse. Mutta sitten tajusin jotain. Mä elän mun unelmaa. Kuinka onnekas ihminen voi olla, jos sillä on kaksi kotia, joissa molemmissa on ne tärkeät ihmiset, joiden sä tiedät pysyvän sun rinnalla no matter what. Mä oon etuoikeutettu. Ja oikeastaan ensimmäistä kertaa olin kunnolla ylpeä itsestäni. Mä oon oikeasti rohkea. Mä olisin voinut jäädä Suomeen ja elää hyvää elämää, ei siinä mitään. Mutta valitsin toisin. Valitsin elämän, joka on täynnä yllätyksiä, vaikeita hetkiä, lähtemisiä ja tulemisia, surun ja ilon kyyneleitä. Ei se ole parempaa elämää, kuin sen minkä olisin Suomeen jäädessäni saanut, mutta mitään en vaihtaisi.

Joten, täällä mä siis olen. Elämä jälleen kerran pakattuna matkalaukkuun, valmiina siirtymään toiselle lukukaudelle mun kokemuksesta. Kevät on niin täynnä kaikkea, että en oikeastaan malta edes odottaa. On projektiviikkoa, täytän 18, promit, ja ihanien ihmisten vierailua Duinossa.
 Viimeisen Suomi-viikkoni aikana moni ihminen kysyi, että miltä tuntuu mennä takaisin. En oikein osannut vastata, mutta yllättäen pappa vastas tänään mun puolesta. Hyvältä se tuntuu, koska mun koulu on siellä. Ja koulu on arkea, Suomessa olen lomalla. Ja mä rakastan arkea. (Muistuttakaa mua tästä viikon päästä kiiitoooos.)

Kiitos kaikki ihanat Suomi-ystävät ja perhe jotka teitte mun lomasta ihanan ja toivotitte tervetulleeksi kotiin. <3 Osan kanssa nähdäänkin jo huhtikuussa mutta loppujen kanssa viimeistään toukokuussa!

SISUKAS SUOMI

Kaksi elämäni tähtihetkeä ovat molemmat liittyneet maamme itsenäisyyteen. Ensimmäinen näistä hetkistä oli viime vuoden syyskuussa, kun pääsin pitämään puheen Pohjois-Suomen Veteraaneille. Toinen, kenties vieläkin suurempi kunnia, oli viime vuoden itsenäisyyspäivänä, kun olin pitämässä puhetta kuntani itsenäisyyspäivän juhlassa, jossa oli myöskin paikalla sotiemme veteraaneja.

Olen oikeastaan aina ollut isänmaallinen. Ensimmäinen, ihan selkeä muistoni itsenäisyyspäivästä on kuitenkin kuuden vuoden takaa, kun Suomi täytti 90 vuotta. Meillä oli koulussa suuri juhla, ja tyttöjen piti pukeutua mekkoon ja poikien pukuun. Muistan, kun joku ei ollut pukeutunut, ja hän sai kuulla siitä aika paljon opettajilta, olihan kyse isänmaan kunnioittamisesta. Siitä asti isänmaallisuuteni on vain kasvanut vuosi vuodelta.

Viime vuonna, puhuessani veteraaneille, mulla ei ollut mitään tietoa siitä, että vuoden päästä samaan aikaan ymmärtäisin vieläkin enemmän. Pitää lähteä kauas, että näkee lähelle. Se pitää paikkaansa. Olen ylpeä suomalainen, missä tahansa liikunkin. Suomen lippu on kaunis, ja sen näkeminen tuottaa aina yhtä suuren ilon. Olen saanut monia lempinimiä, käytetyimmät lienee Mrs Finland ja ihan vaan Finland. En edes halua tietää, kuinka monta kertaa ja kuinka monessa asiayhteydessä aloitan lauseen sanomalla; Yes, but in Finland we.. Ja tiedän, etten todellakaan ole ainoa. Ulkomailla asuessa ja matkustaessa oppii arvostamaan ihan kaikkea, myös itsestäänselvyyksiä, ihan eri tavalla. Myös niitä negatiivisia asioita, jotka ärsyttää täällä ollessa. Meistä ei ehkä tiedetä maailmalla niin paljoa, mutta toisaalta, on siinä hyviäkin puolia. Pääseepähän mainostamaan omaa maata, joka voi toiselle henkilölle vaikuttaa niin eksoottiselta ja mystiseltä. Muistan aina kehua mun maata, vaikka välillä ei olisikaan aihetta. Joissakin asioissa olen kyllä erittäinkin kriittinen, mutta eihän rakkaus omaa valtiota kohtaan tarkoita sitä, että pitäisi olla sokea ja hyväksyä kaikki epäkohdat.

Me ei olla täydellisiä kansana, eikä meidän valtiokaan ole täydellinen. Vaikka meidän PISA-sijoitus tippuikin, se ei tarkoita että me olemme jotenkin epäonnistuttu. Se tarkottaa, että me tiputtiin sen takia, että me voidaan lähteä lentoon uudelleen. Ja niin kauan kuin joku homma todella toimii, ei millään sijoituksilla pitäisi olla mitään väliä. Ei meidän pidä vaipua epätoivoon, mutta ei myöskään ole varaa olla ylimielinen. Jos joku asia toimii, sitä voi aina päivittää. Jos jokin asia ei toimi, se pitää muuttaa, vaikka se olisi toiminut ennen. Maailma muuttuu, tilanteet ja toimintatavat sen mukana myös. Joissain asioissa me voidaan ottaa mallia muista maista. Ei se tarkoita sitä, että hylätään omat juuret ja perinteet. Ja vaikka me olisimme kansana kuinka sisukkaita ja itsenäisiä tahansa, me voidaan pyytää apua ja neuvoja. Ei avun pyytäminen ole heikkoutta, ennemminkin vahvuutta myöntää, ettei voi, ettei tarvitse, osata kaikkea.

Me saatiin itsenäisyys ja sen myötä meille rakennettiin koti, joka on myös valittu maailman parhaaksi maaksi. Koti, jonne voi aina palata ja missä on juuret. Meidän sukupolven tehtävä on kunnioittaa tätä lahjaa, jota ilman me ei oltaisi mitään. Siksi onkin hyvä edes yhtenä päivänä vuodessa kääntää ajatukset Suomeen, mitä se meille merkitsee, ja niihin ihmisiin, sankareihin, jotka sen meille sisulla taisteli.
Hyvää itsenäisyyspäivää!

AT THE MOMENT: FINLAND

Täällä sitä ollaan. Huhhuh. Mun suunnitelmat kotiinpaluusta muuttui totaalisesti viime viikon tiistaina, kun sairastuin. Loppuviikosta olinkin jo semmosessa kunnossa, että kävely mun huoneesta keittiöön tuotti ongelmia. Meidän koulun medical centre ei oo mikään paras, mutta perjantaina käydessäni siellä hoitaja ja lääkäri oli yhdessä sitä mieltä, että mun on parempi mennä kotiin aiemmin, koska tarvisin toimenpiteen, jonka tekeminen Italiassa olisi liian haastavaa. Haastavaa nimenomaan ajan kanssa, koska ois pitänyt ensin oottaa kaks viikkoo ja sit ois pitäny olla sairaalassa kaks yötä ja se ois ollu pitkästi joululoman puolella jo. En nyt halua tänne sen kummemmin avautua mikä mulla on, mutta ei todellakaan mikään vakava.Voin ainakin ton maailman kamalimman kokemuksen jälkeen arvostaa taas terveyttä (sekä Suomen terveydenhuoltoa ja sen tasoa) ihan eri tavalla. Oli ihan kamalaa vaan maata sängyssä kipeämpänä kuin koskaan, ja se vaikeutti varmasti myös muiden meidän asuntolassa asuvien elämää.
 On ihan hullua, että kuulen suomea kokoajan ja kun ostin lentokentällä tiistaina lohiruisleivän ja kahvin (<3), sen myyjän piti kysyä multa englanniksi et haluanko syödä täällä vai take away koska en tajunnu et miks se kysyy et täällä.. Enkä ees tajunnu mitä se sana tarkottaa hehe. Oli myös todella outoa jättää kaikki rakkaat Italiaan, mulla on oikeastaan ikävä jo nyt. Maanantaina vietettiin koko asuntolan voimin iltaa yhdessä ja en voi olla muuta kuin siunattu kiitollinen ja onnellinen siitä, kuinka ihanien ihmisten kanssa saan asua. Tiistai aamuna heräsin ja löysin myös toisen yllätyksen, mut kerron siitä myöhemmin. Mun pöydällä oli kaksi kirjettä mulle lentokoneeseen mun ihanilta roommateilta, ja koska Candy lähti mukaan viemään mua lentokentälle sekin anto mulle pienen paketin. Se pieni paketti sisälsi pienejä kortteja mulle tärkeiltä ihmisiltä koulusta, ja kaikkien niiden sekä niiden kirjeiden jälkeen piti ehkä vähän pidätellä kyyneleitä.
Kaiken kaikkiaan olo on hieman häkeltynyt. Ehkä oli hyvä lähtä aiemmin, koska en ehtinyt valmistautua tähän henkisesti yhtään. Ainakin ekan lukukauden perusteella voin sanoa, että lähteminen tulee olemaan tuttua UWC:n aikana. Onneksi vielä on kolme neljäsosaa jäljellä. Ja kaikkien näiden tunteiden takana on silti se sama ajatus: oon vaan niin helpottunut ja kiitollinen, että meen tammikuussa takaisin kotiin. Toiseen kotiin.



And the rest of the text will be written in English for my lovely Duino family. So, at first at Helsinki-Vantaa airport, I was drinking a cup of Finnish cafe (I know you have heard a lot about that..) and enjoying rye bread with salmon. Very Finnish, I have to admit. During my first days here I have just enjoyed Finnish food, met my friends and complaining about cold weather. Bora is nothing, trust me. And I also said that my small hometown feels like a city after living in Duino hahahah. 
Thanks for everyone who made me feel like home during the first three months. I feel so lucky and grateful to be with so amazing and beautiful people. There is no situation where you would not be able to make me smile somehow. Like on Tuesday morning, at 4.30 am when I found that lovely gift from my winter friend. Or when I got those beautiful letters from my more beautiful roommates who are like sisters for me now. Or when Candy gave me all those cards which so many people had written, you almost made me cry, you crazy people. A Finn never cries!!! At least I don't... 
However, I just wanted you all to know how much I care about you and how much you all helped me when I was really sick during the last week. I didn't feel lonely at all, every moment there was someone to cheer me up, bringing me lunch or cookies or chocolate or just  coming to visit me and making me smile. I am just so grateful, blessed and happy to have you. See you in January!