GERMANY pt.4

Berliinin jälkeen suuntasimme Hampuriin, jossa olimme yön yli. Ensimmäisenä päivänä tutustuimme ensin satamaan ja myöhemmin kaupunkiin. Satama-alueesta en pitänyt. Ihan järkyttävän ruma, ja oli elävä esimerkki siitä, kuinka raha pyörittää maailmaa. Siksi ajattelinkin jo, että voi luoja mikä paikka. Kunnes pääsimme itse kaupunkiin. Ja siihen rakastuin täydellisesti. Niin paljon, että heti saatuani nettiyhteyden kävin tarkistamassa mitä kyseisen kaupungin yliopisto tarjoaisi.. Tutustuttuamme kaupunkiin jatkoimme matkaa kauemmas Hampurista, jossa yövyimme nuorisohostellissa. Ja seuraavan päivän ohjelman takana siellä oli myös kaksi muuta Lions-leiriä, ja löytyihän sieltä pari suomalaistakin. Tosin suomea oli älyttömän vaikea puhua kahden viikon tauon jälkeen, ja siihen kun lisättiin ruotsalaisen kanssa puhuttu yritetty ruotsi ja muiden kanssa englanti päälle nii olin melko sekasin. Joka tapauksessa oli kiva tavata muitakin suomalaisia! :)

Seuraavana päivänä viiden tunnin yöunien jälkeen oli lopulta sen vuoro, minkä takia Hampuriin menimmekin.. LIONS WORLD CONVENTION 2013. Oli kyllä yksi mun elämän hienoimmista kokemuksista kävellä keskellä moottoritietä Suomen lippu kädessä ja vilkutella ihmisille, joita oli muuten paljon, jotka katsoivat paraatiamme. Näin isänmaalliselle ihmiselle se oli kyllä aivan mieltön kokemus. Paraatin jälkeen raivasimme tien syömään ja sieltä totta kai vähän shoppailemaan. Sen jälkeen, väsyneinä taas kerran, otettiin juna takaisin "kotiin" eli Hannoveriin. Kaikista paraatin kuvista saatte laittaa kehut suoraan Argentiinaan, mulla ei itellä siellä ollut kameraa mukana.

GERMANY pt.3

Oi Berliini. Mulla oli suhteellisen suuret odotukset kyseistä kaupunkia kohtaan, mutta petyin aika pahasti. Ihan kiva kaupunki sinänsä, mutta ehkä vähän ahdistava. Joka puolella muistomerkkejä, ja joka puolella rakennusmaita. Ei siis mitenkään erityisen kaunis paikka. Päästiin kuitenkin käymään Saksan "eduskuntatalolla" (en kuollaakseenkaan muista sen oikeaa nimeä...) ja se oli aika huikeeta. Kosketin Angela Merkelin toimiston ovea!! :D Tykkäsin kovasti paikan arkkitehtuurista, koska rakennus oli vaikuttava ja ylpeä. Sisällä oli myös jätetty joitain osia historiasta, venäläisten kirjoittamia juttuja sekä luodinreikiä. Kokonaisuus siis on koskettava, koska arkkitehti ei ollut halunnut piilotella historiaa. Ja sitä arvostan todella paljon.

Vaikka Berliini ei nyt jäänytkään erityisen ihanana paikkana mieleen, sieltä jäi kasa hauskoja muistoja mukaan. Kun oltiin menossa junalla takaisin Hannoveriin, saatiin tutustua tähän saksalaiseen "ystävällisyyteen." Meillä oli hirvee kiire sisään, joten mentiin vaan johonkin vaunuun. Oltiinkin väärässä osassa junaa, joten ei päästy vaihtamaan ennen kuin vasta puolentoistatunnin päästä seuraavalla pysäkillä. Siinä vaiheessa oltiin jo todella kypsiä seisomaan kuumassa junassa, ja ajateltiin että jes, vihdoinkin päästään istumaan. Tai sitten ei. Meidän paikat nimittäin oli keretty jo varata, sillä on olemassa laki (okei kukaan ei tienny onko se oikeesti olemassa), että viidentoista minuutin jälkeen paikat on vapaata ristaa. Siinä ei ollut kuitenkaan mennyt sitä, mutta ei pystytty tekemään mitään. Siellä osa meistä siis seiso kolme ja puoli tuntia.. Silloin ei naurattanut, mutta nyt naurattaa aika paljon.  Ja niinhän ne parhaat muistot aina syntyvät.

LIFE IS EITHER A GREAT ADVENTURE OR NOTHING

41 päivää lähtöön. Se tarkoittaa viittä viikkoa ja kuutta päivää. Sen jälkeen olen jättänyt tutun ja turvallisen elämäni Suomessa taakse. Olen matkalla kohti lähes tuntematonta, kohti uusia ystäviä, kohti uutta paikkaa. Olen matkalla kohti uutta kotia. Näiden Saksa -postauksien väliin halusinkin kirjoitella tämän blogin nimenomaiseen kategoriaan kuuluvan postauksen.

Olen käynyt lukemattomia keskusteluja siitä, mitä tulen menettämään kun lähden. Kyllä, olin suunnitellut omat Wanhojentanssini jo aikoja sitten. Olin kerännyt kuvia kampauksista, meikeistä ja puvuista. Olin oikeastaan jo päättänyt mekkoni. Olimme suunnitteleet koreokrafioita ja tanssien jatkoja. Ennen kaikkea olin yhdessä ystävieni kanssa haaveillut päivästä, jolloin saisimme olla prinsessoja. Ystävänpäivänä.
Kun hain UWC-stipendiä, ensimmäinen asia mitä ne harvat ihmiset joille asiasta kerroin, kommentoivat, oli että no entä sitten jos pääset, etkä saa Wanhojentanssejasi. Vastaukseni oli jo silloin sama: En välitä Wanhojentansseista niin paljon, että jättäisin elämäni tilaisuuden käyttämättä. Samaa mieltä olen nyt. Totta kai kirpaisee, kun parhaat ystävät joko suunnittelevat edessä olevia tanssejaan, tilaavat mekkoja, puhuvat parien hankinnasta ja jatkojen paikasta - tai muistelevat omia tanssejaan, kuinka ihana päivä heillä oli. En aio väittää, ettei se tuntuisi missään.

Jatketaan menettämislinjalla. Olen käynyt keskusteluja, itse asiassa useita, siitä, että tulen menettämään ystäviä, kun lähden. Olenhan sentään poissa kaksi vuotta, joka on pitkä aika. Itse en silti allekirjoita tätä väitettä. Olen sitä mieltä, että ne ihmiset, jotka tulen menettämään, eivät ole ystäviäni. He ovat kavereita. Mulle ystävät ovat ihmisiä, jotka pysyvät elämässä, vaikka välimatkaa olisi kuinka paljon tahansa. Vaikka ei pitäisi yhteyttä vähään aikaan, tietää, että ne ihmiset silti ovat elämässäsi. Menetänkö siis jotain? Kyllä. Menetän luultavasti monta tyttöjeniltaa, monia synttäreitä, monia tärkeitä hetkiä. Mutta niin teen kokoajan. En voi olla kokoajan läsnä kaikkien ystävieni elämässä. Saksan reissun jälkeen minulle tärkeitä ystäviä asuu joka puolella maailmaa. Se on sama asia. Osan kanssa tulemme tapaamaan ehkä kymmenen vuoden välein, ja silti tiedän, että he tulevat pysymään elämässäni. Miksi siis ihmiset, joiden kanssa olen saattanut viettää jo yli kymmenenkin vuotta, katoaisivat?

Jos pelkäisin sitä, minkä aukon Wanhojentanssien missaaminen ja ystävien menettäminen jättäisi elämääni, en lähtisi. Ei ole mitään syytä pelätä. Wanhojentanssien tilalle tulen saamaan niin paljon muuta. Niiden kavereiden tilalle, jotka häipyvät elämästäni, tulen saamaan uusia ystäviä. Semmoista elämä on. Joskus täytyy uskaltaa päästää irti vanhasta, jotta voi saada tilalle jotain uutta. Ja minä olen niin valmis siihen. Uskallan luottaa siihen, että elämä heittää tilalle jotain vielä upeampaa kuin Wanhojentanssit. Uskallan luottaa siihen, että ne ihmiset, joiden on tarkoitus pysyä elämässäni, pysyvät. Tämä on vain sellainen asia, joka minun on tehtävä. Jos en tekisi tätä, jos en tutustuisi uusiin ihmisiin, näkisi uusia paikkoja, en olisi onnellinen. Ja juuri nyt olen erittäin onnellinen. Olen erittäin onnellinen siitä, että minulla on upea elämä Suomessa. Mutta olen myös erittäin onnellinen siitä, että jossain tuolla saattaa odottaa jotain yhtä upeaa - ja uutta.

GERMANY pt.2

Ekan viikon jälkeen siirryttiin leirille. Perheessä asuin italialaisen tytön kaa, ja meillä oli niin hauskaa viikko, että meitä oikeasti harmitti lähteä leirille. Ensimmäisenä päivänä tutkittiin Hannoveria, ja toisena päivänä meillä oli erään Lions Clubin järjestämä päivä semmoisessa luontoeläinpuistossa(?). Meistä otettiin myös kuva lehteen sekä saatiin valita 10 biisiä soitettavaksi radiossa. Käveltiin paljon, syötiin grilliruokaa ja tutustuttiin toisiimme. Oikeastaan jO tuolloin arvasin, että myös tästä leiristä tulee paras. Viimeisessä kuvassa näättekin mun ihanat ystävät, toinen Argentiinasta ja toinen Italiasta. Argentiinalaisen kaa mulla on suunnitelmana nähdä parin vuoden kulutttua, mutta onneksi italialainen asuu tunnin matkan päässä mun tulevasta kodista! Hän ei siis ole sama kuin toinen joka oli perheessä mun kanssa, mutta hänenkin kuva on tässä postauksessa. Noista kaikista kolmesta tytöistä, mutta myös muista joita näette seuraavissa postauksissa, muodostui mulle ihan elintärkeitä ja toivottavasti myös elinikäisiä ystäviä.

GERMANY

Muutama fiilistelykuva ekalta Saksan viikolta. Eilen saavuin kotiin 23 tunnin matkustamisen jälkeen väsyneenä, surullisena mutta myös onnellisena. Tuntuu tosi oudolta puhua suomea ja kirjoittaa sitä, että sain nukkua enemmän kuin viisi tuntia yössä. Tuntuu tosi oudolta, että on oma huone, ettei oo joka päivälle jotain uutta nähtävää. Nyt ois pakko palata arkeen, ja sekin tuntuu oudolta. Ja haikealta. Kolmen viikon aikana ehti saada ystäviä, joiden tietää pysyvän elämässä, vaikkei nähtäisikään kuin kymmenen vuoden välein. Tässä oli nyt eka satsi näitä kuvia, pari postausta pitäisi tulla vielä lisää. Nyt lähden kuitenkin totuttelemaan tähän Suomi-elämään ja leikkaamaan nurmikkoa.. Onneksi 42 päivää ja pääsee taas näkemään jotain uutta. Sitä ennen pitäisi parhaalla mahdollisella tavalla nauttia Suomesta. Vaikkei nurmikon leikkaaminen mun mielestä siihen nauttimiseen kuulu. :D